"Bette-serkku" ei omasta mielestäni nouse "Kadonneiden illuusioiden" tasolle. Romaani on perheromaani uskollisuudesta, petollisuudesta, valheellisuudesta ja katkeruudesta. Nuori ja menestyvä Paroni Hulot nai kauniin maalaistytön Adelinen ja ottaa mukaansa Pariisiin myös koko ikänsä kaltoin kohdellun rumemman Bette-serkun. Ennen pitkää paroni hullaantuu naisiin toisensa perään ja tuhlaa omaisuutensa ja saattaa jatkuvasti koko perheen vararikkoon. Bette-serkku elää suhteellisessa köyhyydessä. Hän kohtaa itsemurhaa yrittäneen - maanpaossa ja nälkäkuoleman partaalla olevan - puolalaisen kreivi Steinbockin, jonka hän pelastaa ja muovaa tästä lahjakkaan kuvataiteilijan. Steinbockiin Bette kohdistaa koko käyttämättä jääneiden tunteidensa ja elinvoimansa varaston, mutta muuttuen jo sairaaksi omistushalussaan. Kun paronittaren tytär Hortense menee naimisiin kreivin kanssa, Betteen patutunut katkera kostonhalu perhettä ja etenkin Adelinea muuttuu vimmaiseksi. Tässä hän saa ystäväkseen ja välikappaleekseen erään rouva Marneffen, jonka ympärille koko loppuromaani tavallaan tiivistyy.

Bette ja Adeline muodostavat romaanin läpi kantavan vastapoolin. Rumahko,sisukas, salakitkerä ja kaltoinkohdeltu Bette ja kuvankaunis, yltiöhurskas ja -uskollinen Adeline saavat lopussa kumpikin huonolle elämälleen huonon päätöksen. Bette kuolee kun Rouva Marneffe on murhattu tämä brasilialaisen rakastajan toimesta, perheen raha-asiat ovat kunnossa, paroni näyttää palanneen viimeisiksi vuosiksi kotiinsa ja muutenkin kaikki on kääntynyt parhain päin. Adeline menehtyy yllätettyään ikälopun paronin lupaamasta keittäjättärelle paronittaren arvoa Adelinen kuoltua. Kumpikin on viime kädessä mielestäni hukkaan heitetyn elämän kuvaus. Bette ei saa lopulta kostoaan, eikä nautintoa, vaikka hän kuoleekin kennenkään tajuamatta hänen salaisia masinointejaan ja kaikkien pitäessä häntä hyväntekijänä. Adelinen järjen- ja todellisuudenvastaiset ihanteelliset tunteet eivät nekään saa kuin vahinkoa aikaiseksi hänelle itselleen ja muille. Kummankin elämästä olisi voinut tulla hieman erinäköinen, jos he olisivat ymmärtäneet puutarhuroida pakkomielteitään hyödylliseen suuntaan.

Luonneheikko ja ailahteleva paroni Hulot on kirjan todellinen konna. Hänessä ei ole oikein mitään, ei ainakaan minkäänlaista aateluutta. Hulot ei kavahda mitään kataluutta saadakseen vain toteuttaa himoaan ja rappioitunutta itsetehostuksensa tarvetta. Naurettavasta ukosta, joka Adelinen silmissä läpi kirjan on ties mitä, ei löydy katumuksen kyvyn puutteeksi edes minkäänlaista todellista pahuutta. Tässä hän asettuu taas vastapooliksi veljelleen, sotamarsalkkalle ja sotasankarille. Jälkimmäisen hän ajaa itsemurhaan häpeästä varastettuaan valtiolta. Marsalkan hahmossa kiteytyy Balzacin kunnioitus sotilashyveitä ja eritoten Napoleonin keisarillista kaartia kohtaan. Victorin Hulot' sta kasvaa kaiken seurauksena Balzacin ihmisihanteen mukainen henkilö.

Kirjoittajalleen tyyppillinen - myönnettäköön että ajoittain jopa hivenen paatoksellinen - taiteilijakuva henkilöityy kreivi Steinbockissa, joka ei sitä lopulta toteuta. Einstein sanoi neroudesta olevan 1% lahjakkuutta ja 99% työtä. En tiedä, pitääkö tämä yhtä voimakkaasti paikkansa taiteen kuin muiden alojen kohdalla, mutta totuuden siemen siitä löytyy. Eräänlaisessa Betten nälkäorjuudessa Steinbockin lahjat kehittyvät ja hän saa aikaiseksi, mutta hetkelliset nautinnot ja elämän mukavuus veltostuttavat poloisen nopeasti. Lyhyiden välähdysten lisäksi Balzac päästää eräässä kohdin itsensä todella valloilleen, mistä tämä lainaus: "Henkinen työ, metsästys älyn ylänkömailla, on ihmisen suurimpia ponnistuksia. Kunniakkainta taiteessa - tällä sanalla käsitämme kaikkea, mitä ajatus luo - on rohkeus, sellainen rohkeus, josta tavallisella ihmisellä ei ole aavistustakaan ja joka ehkä ensi kerran selitetään vasta tässä. Wenceslas, synnynnäinen runoilija ja uneksija, oli köyhyyden hirvittävän puristuksen painossa, Betten orjuudessa sokeana kuin hevonen, jota silmälaput estävät näkemästö tiestä oikeaan tai vasempaan,, tuon Välttämättömyyden jumalatarta tai jonkinlaista alempaa kohtalotarta muistuttavan kovan neidin ruoskimana siirtynyt kuvittelemisesta luovaan työtön ylittäen näitä kahta maailmaa erottavan kuilun ehtimättä mitata sen syvyyttä. Ajatella, uneksia ja kuvitella mielessään kauniita teoksia on suloista askartelua. Se on kuin polttaisi jonkinlaisia taikasikareja, kuin viettäisi oikkujaan noudattavan kuritsaanin elämää[...]Käden pitää olla joka hetki valmiina työhön, joka hetki herkkänä tottelemaan ajatuksen käskyä. Mutta yhtä vähän kuin rakkaus on aina yhtä voimakasta, yhtä vähän aivoilla on aina luomisvoima vallassaan. [...]Täytyy kasvattaa lasta suurella vaivalla, panna se joka ilta makuulle maidosta kylläisenä, suudella sitä joka aamu väsymättömän hellänä kuin äiti, olla inhoamatta sen likaisuuttakin, pukea se sata kertaa kauniisiin vaatteisiin, jotka se aina repii, vaalia uupumatta tuon rajun elämän kouristuksia" jne.

Balzacilla on äärimmäisen ihaileva suhtautuminen naiskauneuteen. Kuvaillessaan eriluonteisia ja eri yhteiskuntaluokista olevia kaunottaria hän intoutuu usein haltioituneisiin ylistyslauluihin. Nämä ovat nautinnollista luettavaa, koska kirjailija on maalailuissaankin iskevän värikäs ja samalla osuvan tarkka  kuvailija. Mitään kovin moderneja ajatuksia naisen roolista tai mahdollisuuksista hänellä ei tietenkään ole. He ovat joko miesten ihailijoita tai viettelijättäriä. Hyveelliset ja ihanteellisetkin naiset ovat tavalla tai toisella hölmöjä ja illuusioiden vallassa, missä tulee ilmi Balzacin hivenen inhorealistinen ihmiskuva. Kurtisaanien tuhansia temppuja ja keimailukeinoja hän kuvailee intohimoisella tarkkanäköisyydellä. Näissä tulee ilmi kirjan läpi kulkeva voimakas ihmisten keinotekoisuuden pohjavirta. Työvertauksen Balzac kuitenkin esittää avioliitostakin ja puolustaa jatkuvasti uskollisuutta, eritoten aviomiehen taholta.

"Bette-serkun" useimmin käytettyjä sanoja ovat frangi ja korot. Koko kirja pyörii lopulta rahan ympärillä, se paljastaa jo silloin yhteiskuntaa pyörittäneen - vai pitäisikö sanoa näivettäneen - voiman, rahan ylivallan joka nyt on tehnyt uuden tulemisensa. Ahneudessa ei sinänsä ole mitään uutta, kysymys on vain yhteiskunnallisista aste-eroista. Suurin osa kirjan henkilöistä elää kullankiilto silmissä. Pyrskähdyttävä on ukko Crevelin rouva Marneffelle aivan tosissaan tekemä tunnustus: "rakastan sinua kuin miljoonaa frangia". Korot juoksevat, rahaa kähmitään ja kahmitaan, sirkus pyörii ja kaiken sen keskellä ihmiten turhantärkeä tai mieletönkin touhuilu muistuttaa Balzacin teossarjan nimestä La Comédie humaine.

Kirjailija rakastaa Pariisia ja tuntee sen kuin omat taskunsa. Hän vertaa sitä mm. Niniveen, Babyloniin ja keisariajan Roomaan, kaupunkeihin joissa kurjuus ja loisto, hyve ja pahe elävät rinnakkain. Hänelle ominainen tyyli - ehkä jopa elämänkatsomus - josta käyttäisin sanaa romanttinen realismi on ajoin verrattain hilpeää: "Ne ovat jäännös muinaisesta korttelista, joka on ollut revittäväksi tuomittu siitä alkaen, kun Napoleon päätti rakennuttaa Louvren valmiiksi. Doyonné-katu ja -kuja ovat tämän synkän ja aution rykelmän ainoat sisäiset kulkuväylät. Asukkaat ovat kai haamuja, sillä heitä ei koskaan näy. Katukiveys, joka oli paljon matalammalla kuin Musée-kadun ajotiellä, on samalla tasolla kuin Froidmanteau-katu. Nämä talot, jotka torin pinnan korottamisen jälkeen ovat jääneet osittain maan sisään, ovat ikuisessa varjossa Louvren korkeiden, tältä puolelta pohjatuulen mustaamien galleriain takana. Pimeys, hiljaisuus, jäisen kylmä ilma ja maanpinnan luolamainen mataluus yhdessä tekevät nämä talot eräänlaisiksi kryptoiksi, elävien haudoiksi. Kun kulkee ajurinrattailla pitkin tätä kuollutta korttelinpuolikasta ja antaa katseensa painua Doyonné-kujalle, niin tuntee vilua sydämessään, ihmettelee, kuka voi asua tuolla, ja mitä mahtanee tapahtua iltaisin, kun tuo kuja muuttuu rosvojen pesäksi ja Pariisin paheet yövaipan verhossa pääsevät täyteen vapauteensa. Tämä jo itsessään pelottava kysymys tulee kammottavaksi, kun näkee, että noita niinsanottuja taloja ympäröi Richelieu-kadun puolelta suo, kokonainen aaltoilevien katukivien valtameri Tuileries-palatsin taholta, pienet puutarhat ja kolkot vajat galleriain suunnalta ja kokonaiset rakennuskivi- ja raunioerämaat vanhan Louvren puolelta. Henrik neljäs ja hänen jalattomat suosikkinsa tanssivat varmaan kuutamolla Margaretan päättömien päättömien rakastajien kanssa sarabandea näissä kivierämaissa, joiden yli kohoaa erään vielä pystyyn jääneen kappelin holvi ikään kuin osoittaakseen, että katolinen kirkko, joka Ranskassa on niin sitkeähenkinen, elää kaikkien koettelemusten yli. Pian neljäkymmentä vuotta Louvre on jo huutanut halkeilleitten muurien aukiolla ja irvistelevillä ikkunoillaan: 'leikatkaa nuo syylät pois minun kasvoiltani!' Epäilemättä tuo rosvojen pesä on havaittu tarpeelliseksi, on huomattu, että se on Pariisin sydämessä välttämätön symbolisoimaan sitä kurjuuden ja loiston rinnakkaisuutta, joka on tyypillistä tälle kaupunkien kuningattarelle. Siksipä näillä kylmillä raunioilla, joiden keskellä legitimistien sanomalehti on sairastunut kuolintautiinsa, noilla Musée-kadun viheliäisillä vajoilla ja sen varrella kyyhöttävien katukaupustelijoiden lauta-aitauksella onkin ehkä pitempi ja onnellisempi elämä kuin noilla kolmella hallitsijasuvulla"

Balzac rakastaa Pariisia ja Ranskaa. Häntä lukiessaan tulee tunne, että kirjailija tietää kaiken, näkee kaiken tuntee aivan kaiken alhaisimmista luolista hienoimpiin salonkeihin, kaikki yhteiskuntapiirit ja yhteiskunnalliset olot, pörssi ja kiinteistökeinotteluista palveluskunnan elämään ja taiteesta ihmiluonteeseen. Kuitenkin hänen timantintarkalta silmältään ja ensyklopedisilta aivoiltaa jää jotain huomaamatta. Balzacin isäänmaan- ja paikallisrakkaus on toki kovin ihailtavaa. Ei voi olla huomaamatta, että hän katselee kaikkea omien ihanteidensa muodostaman prisman läpi. Vaikka Balzacilla tuntee yhteiskunnalliset epäkohdat ja hänellä on myötätuntoa köyhyyttä kohtaan - esimerkiksi lopun kuvaus Atala Judicista on suorastaan sydäntäsärkevä - on hän auttamatta kiinni menneisyydessä. Vallankumouksellisuuteen, varsinkin vasemmistolaiseen sanomalehdistöön hän suhtautuu hyytävästi. Sanomalehdistö oli tuohon aikaan pelottava ase, se mahdollisti halvan joukkotiedotuksen, siinä missä se nyt on muuttunut valtaapitävien propagandalinnakkeeksi. Balzacilla ei ole kykyä nähdä, että aika ja raha ja porvaristo on jo ajanut Ancient Regimen ja keisarikunnan sekä vanhojen aatelisihanteiden ohi eikä tätä kehitystä kannata haikailla käännettäväksi taaksepäin. Hullut vuodet sekä tasavalta ovat tulossa. Lopulta "Bette-serkussa" parasta ovatkin sen voimakkaat ja tarkkanäköiset luonnekuvaukset, joita usein ilmaistaan visuaalisten kuvausten kautta. Myös kirjailijan ilmaisu tuottaa iloa.

Luin uudestaan Hessen romaanin "Arosusi". Kirja kertoo depressivisestä erakosta Harry Hallerista, jota riivaa itseviha, halveksunta yhteiskunnan ja kulttuurielämän teennäisyyttä sekä porvarillista laimeutta kohtaan. Näiden tunteiden kanssa ristiriidassa ovat hänen humaanit tunteensa. Kirjassa on kolme osiota. Esipuheen on kirjoittanut päähenkilön vuokraemännän poika. Hallerin muistiinpanoissa on kolmannen persoonan kuvaus "Arosudesta" eli päähenkilöstä. Muistiinpanojen mukaan hän sai sen tuntemattomalta mieheltä, mutta realismin rajoissa ei sen kirjoittaja voi olla kukaan muu kuin hän itse. Lopulta Harry oppii huumoria ja elämäniloa tapaamaltaan nuorelta Hemrineltä. Kirja loppuu surrealistiseen kohtaukseen "maagisesta teatterista". Nuorena kirja teki minuun kovan vaikutuksen. Nyt teksti tuntui alkuun hieman kömpelöltä, mutta kaappasi sitten yllättävästi mukaansa. Harry Hallerin epätoivo tuntuu hieman lapselliselta, mutta tällä lukemalla kiinnitin huomioni kirjan moniin eri tasoihin, jotka tekevät päähenkiön kuvailemisen funktion hieman moniulotteisemmaksi. Alun slminäkijäkuvaus ja varsinkin - ilmeisesti Hallerin itsensä kolmannessa persoonassa kirjoittama - viileän analyyttinen ja hieman alentuvasti kohteeseensa suhtautuva lyhyt kirjoitus "arosudesta" tuovat mukaan lempeän ironian. Paatos asettuu hieman naurettavaan valoon, mutta toisaalta päähenkilö itse ei täysin hyväksy kuivan analyyttistä kuvausta itsestään. Siitä puuttuu elämä ja kärsimys.

Minuuksien moninaisuus on yksi kirjan teemoja ja varsinkin lyhyessä kolmannessa peroonassa kirjoitetussa jaksossa tämä tulee esiin voimakkaasti: "Sillä todellisuudessa ei yksinkertaisinkaan minuus ole suinkaan yhtenäinen, vaan se on koostunut loputtoman moninaisesta muotojen, asteiden, asemien, perintöosuuksien ja mahdollisuuksien kaaoksesta, - se on tähtitaivas pienoiskoossa. Sellainen jopa hyvinkin kehittyneille ihmisille ominainen harhakuva, että sielumme kaaos olisi yhtenäinen minuus, jonka muodot ja ääriviivat ovat muka kiinteät ja selvät, näyttää olevan ihmisille suoranainen elämäntarve". Jokaiselle uusimpaan humanistiseen tutkimukseen vähänkään tutustuneelle ovat psyykkisen minuuden yhtenäisyyden ongelma ja identiteettien keinotekoisuus tuttuja asioita. Vuonna 1927 tämä nyt oli luullakseni kuitenkin melko moderni väittämä. Toki Freud ja muutkin olivat jo alkaneet murtaa käsityksiä psyyken monoliittisuudesta.  Minä skitsofreenikkona tiedän omakohtaisesti minäkuvan pirstaleisuuden ongelmat. Siten eräänläinen "minäfantasia" on tosiaankin ihmiselle elämäntarve, jos hän haluaa pystyä toimimaan elämässä ja maailmassa. Kuitenkin tällaisen asian tiedostamisesta on monia etuja. Minuuksien moninaisuuden teema korostuu loppuratkaisussa, mutta sitä ennen on syytä pohtia hieman tämän erittäin merkitysrunsaan teoksen muita aspekteja.

 Desperatiivinen päähenkilö vieroksuu aikansa hengen lisäksi myös uusimpia teknillisiä keksintöjä. Hänen sanoissaan - hänen puhuessaan radiosta ja tekniikan tulevista mahdollisuuksista - on kyllä jotain profeetallista. "Ettei tämä hyödyttäisi meitä yhtään sen enempää kuin tämänpäivän radiokeskonenkaan - ihminen pakenisi sisintä itseään ja ominta päämääräänsä ja joutuisi yhä surkeammin hyödyttömien harrastuksien ja viihdykkeiden verkkoon". Tekniikan tuhoisuuteen palataan lopun maagisessa teatterissa, jossa Harry uneksii olevansa sodassa koneiden puolustajien ja niiden vastustajien välillä. Profeetaksi Hesse osoittautuu myös läpi kirjan toistuvissa päähenkilön arveluissa tulevasta sodasta. Päähenkilön pasifismi asettuu vasten aikakauden valtavirtaa, joka valmistelee uutterasti kostoa ja uutta sotaa. Idealistinen päähenkilö peräänkuuluttaa jokaisen henkilökohtaista vastuuta. Vastuunottaminen vaatisi tosin sitä, että täytyisi "pysähtyä ajattelemaan, kysyä itseltään että missä määrin minulla on syytä ja osuutta maailman pahuuteen ja sekasortoon".

Hallerin vastakohta ylevien ajatusten ja kyvyttömyyden elää kanssa saa hänet hieman naurettavaan valoon. Kun illanvietto erään professorin luona päättyy kohtaukseen, hän jo päättää päättää viimein päivänsä. Kuitenkin hän tapaa nuoren Herminen, joka ottaa tuuliajolla olevan ukon siipiensä suojaan ja pikkuhiljaa opettaa tämän elämään. "Olipa tämä sitten korkeinta viisautta tai yksinkertaista naiviutta, samantekevää: ken näin intensiivisesti ymmärsi elää nykyhetkessä ja nauttia silmänräpäyksen ilosta [...] sitä ei voinut elämä vahingoittaa". Syvimmillään Hermine ja Harry ovat kuitenkin samanlaisia "muutamien ihmisten osana on ikävöidä pyhitystä elämälleen, he eivät kotiudu elämän tylsyyteen ja raakuuteen". Vietin ja hengen lisäksi yksi päähenkilöä repivistä monista ristiriidoista on arkielämän banaaliuden ja huippuhetkien välinen vastakohta. Kaipuu ikuisuuteen yhdistää Herminen ja Harryn kaltaisia päälle päin täysin eri puusta veistettyjä persoonia. Herminen hermafrodiittisen olemuksen syvempi pohtiminen vaatisi omaa kirjoitusta. Kirjan lopussa olevissa naamiaisissa hän tosiaan onkin pukeutunut mieheksi. Lesbolaisen tai homoseksuaalisen rakkauden olemassaolon myöntäminen ei ollut kaksikymmentäluvulla kaunokirjallisuudessa kovin yleistä. 

Kirjan syvyyskohdan muodostaa Harryn kuvaus epäonnistuneista päivällisistä erään professorin luona. Sen jälkeen hän ei pysty menemään kotiinsa, koska häntä odottaa siellä vain yksi asia: partaveitsi, jolla tappaa itsensä. Kapakassa hän kohtaa pelastavaksi enkelikseen osoittautuvan Herminen. Tämä osoittaa hänelle heti, että hän on vain typerä pikkupoika. Kysymys on eritoten Goethen kuvasta, joka Harrya vimmastutti professorin kotona; "jos hän olisi viisas, niin hän yksinkertaisesti vain nauraisi taiteilijalle ja professorille. Jos hän olisi hullu, hän paikaisi Goethe-paran kuvan päin heidän naamaansa. Mutta kun hän on vain pahainen pojannulikka, niin hän juoksee kotiin ja tahtoo itsensä hirttää...". Herminellä itselläänkin - vaikka aluksi vaikuttaakin pelkältä päiväperholta - on oma synkkä puolensa. Myös hän haluaa kuolla. Maagisen teatterin huumassa Harry tuikkaakin lupauksensa mukaisesti naista veitsellä, mutta veitsi onkin teatterin rekvisiittaa ja loppu jää onnellisen avoimeksi.

Ennen kuin on valmis astumaan maagiseen teatteriin, oppii kyynikko-Harry juhlimaan. "tänä siunattuna yönä, puhkesi myös minussa, Arosusi Harryssa, sama vapaa nauru, minä uin itse samassa syvässä, lapsekkaassa, satumaisessa onnessa, minä hengitin itse samaa suloista, uneksittua huumaa, joukkoilon, musiikin, rytmin, viinin ja sukupuolihalun huumaa, jonka ylistystä olin ennen pilkallisen ylenkatseellisesti kuunnellut". Tämä juhliminen on kuitenkin vasta alkusoittoa, valmistelua varsinaisen matkan alkamiseen maagisessa teatterissa.

Hulluus ja huumori ovat vapauttavia voimia. Maaginen teatteri on mainoslauseensa mukaan "ainoastaan hulluille". Positiivista hulluutta pitää olla nähdäkseen elämän ja mielikuvituksen rikkauden ja monimuotoisuuden, ymmärtääkseen elämän maagiseksi teatteriksi. Huumorin lääkettä päähenkilön ongelmiin peräänkuulutettiin jo alkupuolen objektiivisessa kirjasessa: "Kyky elää maailmassa ikään kuin maailmaa ei olisikaan, arvossapitää lakia ja silti olla sen yläpuolella, omistaa ikään kuin ei lainkaan omistaisi, kieltäytyä, alistua ikään kuin mitään uhria ei olisikaan - [...]pystyy ainoastaan huumori totisesti täyttämään". Lukijalle voi herätä monenkilaisia mielipiteitä tällaisesta huumorin avulla alistumisesta ja omistamisesta, mutta arosudelle me kyllä sitä toivomme. Sen hän myös saavuttaakin viimeisissä jaksoissa, hänen täytyy kyetä nauramaan ennen astumistaan maagiseen teatteriin. Nimenomaan tärkeintä on itselleen, omalle peilikuvalleen nauraminen Kirjan voimakkain teema ja myös päähenkilön itsestään vapautumisen avain on persoonan hajoittaminen ja uudelleen rakentaminen. Ainekset ovat toki meistä itsestämme peräisin, mutta teatterin shakkipeli lukemattomilla erilaisilla Harry-nappuloilla osoittaa, ne voivat muodostaa loputtomiin erilaisia kombinaatioita.

Kirjan tunnevaikutus oli ehkä asteen viileämpi kuin nuorena. Älyllisesti luulen saaneeni siitä taas enemmänkin irti. Mikään maailman vaikein tulkittava romaani ei "Arosusi" ole, mutta yksioikoiseen julistukseen tai kiveenhakattuihin merkityksiin ei se sovi, ja hyvä niin. Kirja jättää hyvän mielen siirtymällä alkupuolen ahdistavista, masentuneista ja katkerista tunnelmista juhlimaan elämän maagista monimuotoisuutta ja persoonan sekä mielikuvituksen kaleidoskooppimaista rikkautta. Se on matka, joka voi auttaa lukijaa omassa matkassaan kohti vapauttavaa, hullua huumoria. 

Maailmassa osataan tehdä hyviäkin toimintaelokuvia. Vuonna 2006 valmistuneessa ”Ihmisen pojat” –elokuvassa on kaikki osa-alueet kohdallaan. Uskottava juoni, riittävästi realistista jännitystä ja hieno humanistinen sanoma. Ensiksi täytyy mainita, että oikea käännös elokuvan nimestä olisi tietenkin ollut ”Ihmisen lapset”. Käytetty suomenkielinen nimi kohdistaa toisaalta liikaa huomiota miessukupuoleen ja toisaalta sisältää hieman uskonnollista painolastia. Tottahan se on, että niin elokuvassa kuin tosielämässäkin suurimman osan järjettömästä sotimisesta hoitavat miehet, mutta liikaa asiaa ei alleviivata. Muukin elokuvan yhteiskunnallis-pasifistinen annos on tarjoiltu sopivan puolikypsänä, ei liian verisesti yksinkertaistettuna, mutta ei myöskään mitäänsanomattomaksi pohjaanpoltettunakaan. Jos täytyy jotakin negatiivista sanoa, niin ehkä loppukohtauksessa vähempikin sotiminen olisi riittänyt, mutta pitäähän massojenkin saada huvinsa.

”Ihmisen pojat” kertoo lähitulevaisuuden maailmasta, jossa ei kahdeksaantoista vuoteen ole syntynyt lapsia. Muu maailma on ajautunut kaaokseen ja sotaan, mutta Iso-Britannia muodostaa itseensä linnoittautuneen järjestyksen saarekkeen. Syntyvyyden loppuminen on johtanut lopunaikojen tunnelmien takia väkivaltaan. Isossa-Britanniassa järjestystä pidetään yllä rautaisella kouralla ja laittomia siirtolaisia vainotaan ja kohdellaan kuin eläimiä. Myös eriytyminen valtion sisällä on esitetty hyvin selkeästi, päähenkilö matkustaa turvattomien slummien kautta suojatulle vyöhykkeelle, jossa puut viheriöivät ja värikkäästi asustetut korusotilaat ratsastelevat. Yleinen mieliala on johtanut siihen, että hallitus jakaa itsemurhapakkauksia, mutta kannabis pysyy yhä laittomana. Päähenkilö Theo toteaa ystävälleen kyynisesti, että uusi syntyvyysaalto ei auttaisi enää, koska maailma on jo mennyt raiteiltaan. Lisääpä hän vielä, että se taisi olla raiteiltaan jo ennen syntyvyyden laskua.

Päähenkilö joutuu entisen naisystävänsä kautta mukaan siirtolaisten oikeuksia puolustavan ”Kalat” -järjestön yritykseen salakuljettaa raskaana oleva tyttö pois maasta. Asia monimutkaistuu koska järjestön muu johto haluuakin käyttää syntyvää lasta kipinänä kansannousulle. He hoitavat entisen johtajansa hengiltä, mutta Theo ja raskaana oleva Kee hoitajineen pääsevät pakoon. Synkkä ja erittäin hyvin ihmisluontoa kuvaava asia: ihmiskunnan ensimmäinen toivo miesmuistiin on syntymässä. Uusi lapsi, joka voisi yhdistää siirtolaiset, valtaväestön ja kenties koko ihmiskunnan, mutta kiihkoilijat pyrkivät vain käyttämään sitä lisäverenvuodatukseen ryhtyäkseen. Vältytään siis naivistisilta, ”sorretut siirtolaiset, nouskaa kapinaan!” mielleyhtymiltä. Ei voi sen sijaan välttyä feministisiltä mielleyhtymiltä. Naiset ovat hyviä, hoivaavia ja rauhaarakastavia elokuvassa. Niin valtaväestöön kuuluva murhattu ”Kalat” -järjestön johtaja kuin siirtolaisnaisetkin. Siirtolaismiehet ovat sen sijaan hanakoita tarttumaan aseisiin. Hyvin sotaisalla kuvauksella nostetaan esiin feminiinisyyden arvo ja voima.

Kuvaus (laajasti ymmärrettynä) toimii erinomaisesti. Ränsistyvä yhteiskunta vanhoine autoineen ja kauduilla kulkevine riksoineen, itseensä väkivaltaisesti käpertyvä ja fasismiin kallistuva Britannia sekä pakolaisleirien lohduton ja kauhunsekainen tunnelma välittyvät uskottavasti. Sotatanner tuo mieleen lähi-idän. Henkilöhahmotkin toimivat, erityinen suosikkini on hyväntahtoinen, mutta energinen, filosofoiva vanha hippi. Muitakin helmiä voisi mainita, vaikka hallintoon kuuluvan taidekeräilijän, joka ei ajattele mitään. Lähestulkoon joka minuutilla tulee hauskoja ja ajatuksia herättäviä yksityiskohtia. Itse jäin esimerkiksi miettimään taidekeräilijän eläinsuojelua harrastavaa vaimoa. Eläintensuojelu on hienoa ja tärkeää, mutta ehkä kyseinen henkilö tuossa maailmassa voisi tehdä jotakin muutakin kuin puuhastella sen parissa linnoitetussa ylimystökorttelissaan. Saattaisivat eläintenkin asiat parantua.

Elokuvassa vihjataan moniiin nykyajan epäkohtiin sekä tulevaisuuden kauhuskenarioihin. Yksi silmiinpistävin tällainen on tietenkin alueellinen ja taloudellinen eriarvoisuus. Arvaan sen johtavan yhä enemmän siihen, että etuoikeutettujen "etuja" joudutaan puolustamaan väkivallalla. Tämä ei ole kenenkään etu, ellei joku katso etunsa ihmisenä olevan sotavoimien suojaamalla vyöhykkeellä perheineen rikkauksien keskellä kyyhöttämisen. Maailma filmissä on ajautunut kaaokseen lapsientulon lakattua. Kaaosta aiheuttavia asioita tulevaisuudessa on muitakin mahdollisia, ei vähiten uskontoryhmien väliset levottomuudet. Jos haluaa piruja seinälle maalailla, niin kaaos puolestaan johtaa helposti väkivaltaisen (ja miksei muunkin) kontrollin kärjistymiseen. Kaaos ei ole askel kohti onnellista anarkiaa vaan fasismia.

Kaikista hirveyksistä huolimatta pääteema on uuden elämän ihmeen kohottaminen arvoonsa. Tämä teema sattuu hyvin yksiin tämänhetkisen elämäntilanteeni kanssa. Kohtaus jossa sotilaat antavat tietä äidille ja vastasyntyneelle lapselle vertautuu Jeesus-lapselle kumartaviin itämaiden tietäjiin. Sodanjumala Mars väistyy ja kumartaa vastasyntyneelle ja hänen huoltajilleen. Miehet kyllä jatkavat heti tovin kuluttua sotaleikkejään, noh lievennetään sen verran, että osa miehistä. Lapsi päätyy lopulta "Human Project" -järjestön laivaan hävittäjien suhahdellessa taivaalla pommituslennoillaan. Ehkä meidän kaikkien olisi aika nousta tuohon laivaan? ”Ihmisen pojat” nostaa katsojan omien vammaisuuksiensa ja vaikeuksiensa yläpuolelle hiljentymään pyhyyden äärelle ja antaa perspektiiviä. Syntyminenhän on samaan aikaan sekä kaikkein luonnollisin että kaikkein mystisin tapahtuma. Raaka vastakohtaisuus ei myöskään aiheuta ihottumaa, koska juoni toimii uskottavasti. Ihmiselle ei toki synny joka elämän päivä omia lapsia (ellei hän ole perverssi spermapankin hoitaja), eikä kaikille niitä tarvitse syntyä lainkaan. Siltikin ihmettä jokaisessa ihmisessä pitäisi muistaa arvostaa. Eikä sen tarvitse olla korkealentoista haihattelua. Jos haluaa raakaa arkirealismia, voisin muistuttaa itselleni, että minunkin vallassani olisi estää (juuri nyt!) jonkin äidin kultakimpaleiden kuoleminen ripuliin. Ainakin elokuvan jälkeen muistaa arvostaa rauhaa ja arjen perusasioita. Suosittelen ”Ihmisen pojat” –elokuvaa jokaiselle, joka pitää sisällön ja toiminnan yhdistymisestä. Tokihan myös niille, jotka arvostavat joko toimintaa tai sisältöä yksinään. Henkilöille jotka eivät pidä mistään suosittelen Pasolinin elokuvaa ”Salo”.

Pysyn edelleen rock-lyriikassa. Löysin käsittelemäni albumin tänä keväänä. Vuosi 2013 on  ollut kohdallani jonkinasteista palaamista perusasioiden – niin kuin Pelle Miljoonan tuotannon – äärelle. Levy ei ilmeisesti ole ollut ainakaan viime aikoina kovin suosittu ja jäänyt vähälle huomiolle, ehkä siksi minäkin olin onnistunut sivuuttamaan sen tyystin. Yllätys olikin siksi melkoinen, kun albumi kolahti ja kovaa. Mielestäni siinä kiteytyi parhaiten artistin ehkä huomionarvoisin piirre lyyrikkona: suora tunteen palo yhdistettynä älykkyyteen ja ilmaisulliseen lahjakkuuteen. Mukana on myös  Pellelle ominainen tendenssi voimakkaan henkilökohtaisuuden ja voimakkaan yhteiskunnallisuuden purkautumiseen samassa teoksessa. Aika ei ole nakertanut tekstien iskevyyttä, ne ovat päin vastoin ajankohtaisempia kuin koskaan. Ensi kuunteluilla luulin albumin ilmestyneen vuonna 1995 ja hämmästelin silti, miten hyvin se osuu nykyaikaan. Kunnioitukseni lisääntyi entisestäänkin todetessani, että levy on ilmestynyt vuonna 1981. Se on siis tehty aikaudella, jolloin oli vielä kolme maailmaa ja ydinsodan uhka leijui ilmassa voimakkaampana kuin nykyään. Terävin kärki teksteissä suunnataan silti – yleisen typeryyden, pahuuden ja välinpitämättömyyden lisäksi – kapitalismin ikäviin piirteisiin ja kolonialismiin. Kappaleet voisivat olla kirjoitetut aivan hyvin tänä päivänä.

Albumi rakentaa tekstuaalisesti tyylikkään kaaren alkaen ja päättyen hipsteröintiin. Välillä käydään viiltävän syvissä vesissä, pohditaan Eurooppaa, kolmannen maailman riistoa, ydinsodan uhkaa, lapsuuden viattomuutta ja ”nykypäivän” Suomea. Kantaaottavat jaksot eivät kuitenkaan ole mitään väsähtänyttä narinaa, ininää ja nyyhkytystä, vaan ilmaisu pysyy voimakkaana: aidot tunteet välittyvät kuuntelijalle ja sykähdyttävät tämän synapseja.. Ensimmäisessä ja viimeisissä lauluissa taas juodaan suoraan elämänpuun vahvistavaa ja tervehdyttävää mahlaa. Kantava teema levyn alusta asti on itsen suhde muihin. Vieraantuneisuus ja toivo paremmasta. Yhteiskunta kuvataan valehtelijoiden ja typerysten temmellyskentäksi, jossa ainoat toimintakeinot pysyäkseen kiinni asioiden ytimessä ovat taistelu tai pakeneminen. Levyn positiivinen loppu jättää kuitenkin tunteen toisenlaisestakin mahdollisuudesta.

Periaatteessa lapsille ei pitäisi tuputtaa yhtään mitään, mutta ”Aika laulaa, tanssia ja kasvaa” –kappaleen voisi kyllä soittaa ainakin omille lapsilleen. Lisäksi jokainen voisi kuunnella sen heti herättyään aamuisin kahvin kera. Siinä hehkutetaan nuoruutta, voimaa ja aitoa elämäniloa. Huumoria on myös: ”synnyin tanssimaan tankkien päällä / sotilaan kiväärin perällä / kenraalien miekan terällä / ja sotamarsalkan nenällä”. Oikea suhtautuminen tärkeileviin pyssymiehiin. Säkeistöissä käydään läpi koko elämän huuma ja kirjo, joihin laulun lyyrinen minä on ”syntynyt”. Minä/toinen suhde tulee kertosäkeessä, jossa toivotaan toisellekin uskallusta tarttua kiinni aitoon olemiseen ja vastata ajan haasteeseen. Meissä jokaisessa uinuu halu hyvään – väittää teksti – ”kaikkialla halu on vahva”. Joskus tuo halu vain on haudattu ydinjätettä syvemmälle peruskallioon. Kaiken kaikkiaan biisi juhlii nuoruutta ja elämää monimuotoisuuksineen. Kertosäettä lukuunottamatta viimeinen lause on me-muodossa. Edellisessä säkeessä käännetään katse tulevaisuuteen. ”synnyin kasvamaan huomiseen / ja maailmaan uuteen / meillä on oikeus onneen / ja voima oikeuteen”. Näin sitä pitää, toivottavasti nykynuorisolla on sama asenne.

Seuraavassa kappaleessa ovet ovat vielä avoimet, mutta retoriikka alkaa saada synkempiä sävyjä. Kappale julistaa tosiaan nimensä mukaisesti ovien olevan avoimia. Siltikin ihmiset tuntuvat jäävän sisälle kyhjöttämään. Tasapainoilu positiivisen ja negatiivisen välillä kulkee juonteena tekstin loppuun asti. Kappale esimerkiksi alkaa eläväisellä luontokuvalla ja siirtyy sitten toteamaan ”mutta markkinoilla orjien arvo yhä halpenee”. Hieman lipsahtaa ajatuksiin nykyajan meininki seuraavastakin pätkästä: ”kulttuurin kuollut ruho tulee syliin / herkkä vanhapiika puhkee kyyneliin / tuntuu kuin kaikki olisivat kaiken jo sanoneet”. Toisessa säkeistössä raivoavat eroottinen tuuli ja neuroottinen myrsky, jossa seissyt yksinäinen paljastaa arpensa. Edellinen kappale juhli elämää, tämä kappale vapautta. ”tämä työntyy jokaiseen kotiin / joka naistenlehden konttoriin / sillä vartijat ovat hukanneet avaimet / ja ovet ovat avoimet”. Kokonaisuutena näin selkeän positiivinen ei teksti ole. Ovethan ovat aina avoimet jokaiselle meistä, multa silti tahdomme jäädä vangeiksi mieleltämme: ”kaikki ovat kaukaisimpaan nurkkaan paenneet”. Nykyajan suunnattomista negatiivisuuksista huolimatta aistin tai fantasioin tällaista olevan käynnissä tänään: ”maailmalta kuuluu outoja ääniä / vaatimusta, valitusta ja voitonlaulua / kohti vapautta kurkottaa kaikenvärisiä käsiä / ja joka tuuli tuo inhimillisyyden kaikuja”. Tulkitsen vapauden joksin muuksi, kuin tietyksi yhteiskuntajärjestelmäksi, korkeintaan sellaisen puutteeksi. Vapaus on irtisnoutumista kaikenlaisesta (ainakin negatiivisesta)vallankäytöstä: ”siellä missä veli veljeään nöyryyttää / ja sotilassaappaan alta syyttömät huutavat”. Loppujen lopuksi tekstistä on vaikea tehdä selkeää ja yksiselitteistä tulkintaa. Ainahan ne ovet ovat avoimet, mutta siltikin: onko maailma mennyt parempaan suuntaan 30 vuodessa? Ja tuleeko menemään seuraavissa? Edellinen kysymys on liian monitulkintainen ja jälkimmäinen jäänee toivottavasti edes sellaiseksi. 

”Euroopan valot” pohtii Euroopan nykypäivää ja tulevaisuutta. Tässäkin tekstissä uumoillaan mahdollisia tulevia mullistuksia: ”pinnan alla levottomuus kasvaa / eurooppa nelosella saattaa loppu tulla vastaan”. Perinteet ja – usein verinen – historia on kappaleen lyriikassa mukana, mutta enemmän se pohdiskelee eteen päin pyöriviä historian pyöriä ja nykypäivää. Sen enempää kapitalismia kuin sosialismiakaan ei nähdä oikein hyviin tuloksiin johtaviksi systeemeiksi. ”sosialismin päättymätön jono / nöyränä marssii punatähden hohteessa / ja kapitalismin päätön joukko / ylpeänä tanssii keinoauringon loisteessa”. Tulee mieleen Vladimir Sorokinin romaani ”Jono”. Teos, joka järjettömän jonottamisen kuvaamisen avulla nousee kokonaisen kuolevan ”kommunismin” kuvaksi. Kapitalismin joukko on puolestaan entistä päättömämpi, nyt se on pääsemässä kokonaan irti siteistään ja marssittaa maailmaa kohti tuhoa. Vaikka Neuvostoliittoa ei ihannoida, nostetaan vallankumousrunoilija Majakovskin kadulla kaikuva nauru tulevaisuutta enteileväksi ja vastavoimaksi ylensyöneelle eliitille, asia miellyttää minua. Tämänkin kappaleen teksti on paikoin hyvinkin agressiolla ja voimalla latautunut: ”päämajassa markkinoidaan vihaa / se ylensyöneille on viinaa / humaltuen he jatkavat roomalaisia orgioitaan / saattaakseen orjiensa päälle oksentaa”. Teksti on silti enemmän kyselevä kuin toteava päättyen kysymykseen ”missä olet Eurooppa?”.

”Kun aseet puhuvat” avautuu näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta erittäin monille tulkinnoille. Hetihän mieleen tulee kappaleen pasifistisuus ja se, että ydinsodan jälkeen ei ole jäljellä enää mitään. Seuraavaksi sitä, että väkivalta tuhoaa aina jotakin korvaamatonta. Yhdenkin ihmisen kuoleminen laikaisee kokonaisen siivun olevaisuutta tyhjyyteen. Biisiä kuunnellessa juontuu myös ajattelemaan kaiken väliaikaisuutta yleensä. Toisaalta myös juurikin väliaikaisten asioiden arvoa ja sitä, että niitä ei enää kuoleman jälkeen ole. Kaiken kauneus ja elämän rikkaus ovat asioita, joita pitäisi kunnioittaa joka päivä, ennen kuin on liian myöhäistä. Kappaleen rakenne on sellainen, että siinä vaihtelevat sellaiset yksityiset asiat ja näkökulma ja sitten taas kulttuuriset jutut, joita ei enää ole, kun aseet ovat puhuneet. Esimerkit molemmista: ”kaunista on lintujen laulu / kesäyön tuoksuva hiljaisuus / ilon ja onnen tanssiva satu / kristallihetki jota joskus on ikuisuus / ja valkeat enkelit unessa / kaikkeuden silmät avaruudessa / rakasta on polttava tunne / kaipuu toiseen ihmiseen” ja ”kun aseet puhuvat / ei ole enää arvoja / ei vihaa / ei rakkautta / ei väkivaltaa / ei seksiä / ei musiikkia / ei lauluja / ei rumuutta / ei helvettiä / ei taivasta / ei pessimismiä / ei optimismia”. Vaikka ydinsodan miekka on noussut ylemmäksi päämme yltä viuhumasta, uhkaavat ihmiskuntaa ja maailmaa toisenlaiset tuhon uhkakuvat. Kappeleen perussanomakin toimii siinä mielessä yhä edelleen. Ja ne ydinkärjetkin ovat yhä varastoissa jossain

”Äiti, mull’ on paha olla” tsipaleen bongasin joskus spotifystä, mutta en pystynyt sitä kuuntelemaan. Ajattelin, ettei tuon nimistä kappaletta voi kukaan oikeasti tehdä tai kuunnella, jos kohdeyleisönä ovat yli 10-vuotiaat. ”Tässä jopa Pellekin menee liian pitkälle”, pohdiskelin. Kappale on täyttä terästä. Tekstissä ”tuntematon hirviö” hallitsee maailmaa – jopa Nobelin rauhanpalkinto kaulassaan – ja kylvää pelkoa ihmisiin. Kristinuskossahan Saatanaa sanotaan jossakin yhteydessä maailman valtiaaksi. Kertosäkeistöissä huudetaan äiteelle, että itsellä ja koko maailmalla on paha olla. Teemana on myös itsen suhde toisiin, nämä ovat välinpitämättömiä, pikkusieluisia tai jopa pahoja. Vieraantuneisuus lienee tässäkin yhteydessä oikea sana: ”ketään ei kiinnosta / mitä tapahtuu / niin vähän ja niin turhaa / päähänsä mahtuu ”. Terä, joka leikkaa yleisen kulttuurisen tolkuttomuuden, ei ole tylsynyt: ”totinen torvensoittaja / puhaltaa ruostuneeseen trumpettiin / esitys on loistava / mutta pelkkää humpuukkii / keltaisin hampain / kyynisesti hymyillen / hän poistuu kautta rantain / armonpaloja pyydellen / ja narri heittää ilmaan kaskun / vetää takataskustaan toisen / lopuksi esittää laskun / kanssa naurun sairaalloisen / enkä mä tiedä / onks tää vielä vitsiä”. Tätä päivää, tätä päivää. Levyn useista merkityksistä tässäkin tulee ilmi kyynisyyden ja välinpitämättömyyden oleminen rikos ihmisyyttä vastaan. Myös kertojaminän lohduttomuus ja toivottomuus on riipaisevaa, maailma on päin hittoa, eikä missään ole pakopaikkaa hirviöltä. Teksti on levyn nadiiri, siitä se alkaa hitaasti ja varovaisesti kohota kohti loppuhupennusta.

Kolonialismikriittinen ”Joskus tulee aika maksaa takaisin” sisältää jo nimensä mukaisesti pisaran positiivisuutta. Kuvaus lähtee munaisista sankareista ja länsimaiden siirtomaaimperiumien ja Yhdysvaltojen perustamiseen vaadituista hirmutöistä. Meidän on turha yrittää pestä käsiämme verestä. Kertosäkeen lisäksi vilahtelee muutenkin lupaus vääryyksien oikaisemisesta ”katkeruus kasvaa kunnes aika on taistella”. Seuraa länsimaisen varauden perustuminen riistolle ja kolmannessa maailmassa supervaltojen aseilla käydyt sodat. Kaikenkaikkiaan yksinkertainen teksti, loppu ei jätä sijaa selittelyille: ”hehkuvat silmät tuijottavat meitä / värjäten purppuraksi rauhallisen yön / silmät täynnä kyyneleitä / kysyen kuka on puhdas ja syytön / joku odottaa maailmaloppua / joku odottaa vapahtajaa / useimmat vain viikonloppua / mutta varma on vain yksi asia / joskus tulee aika maksaa takaisin / historian veriset uroteot / joskus tulee aika maksaa takaisin / hyvinvointimme jälkiverot”. Miettikää sitä. Olisin itse anteeksiannon kannalla, paitsi kun se koskee itseäni.

”Mitä tänään koulussa opit” on kai coverkappale 60-luvulta. Harvoin coveri sopii näin hyvin muuhun levyyn. Teksti sinänsä on naivihko, suloisilta lapsosilta kysellään, että mitä nämä ovat tänään koulussa oppineet. Kertosäkeessä puhutaan sodista ja lapsista ilman kotia. ”isä Jumala loi maan / ja ihminen loi kaikki lait / joiden nojalla tuhota sallitaan / luonto eläimet ja minutkin kai” tietynlainen naivistisuus sopii sinänsä hyvin, koska lausujana tai puhuttelun kohteena on lapsi. Ikävähköjen asioiden lisäksi opitaan kuitenkin, että tulee vielä aika, jolloin ”pahat ihmiset tuhoavat itsensä / sillä planeettojen laki ei tunne sääliä”. Sopiva väliaikaveto ennen kuin niitataan koko aikakausi ketoon.

”Katsoin ajan peiliin” totaalijyrää aikauden ja kanssaihmiset. Ne eivät tokikaan ole muuttuneet niin paljon, etteikö teksti yhä pakottaisi joko vetäytymään tai antautumaan. Harvoin törmää yhtä voimaaseen ajankuvaukseen. Käydään läpi erityyppisiä ihmisiä ja välillä heitellään sekaan yleisempiäkin huomioita. ”Media valvoo kamerasilmin demokratiaa”[...]”suunnitellen juonta dokumenteilleen / laatien käsikirjoitusta todellisuudelle”. Asiat ovat jopa hieman enmmän kallellaan tähän suuntaan nykyisin. Kansa on massiivisen passiivinen ja väistelee vastuutaan: ”valta kuuluu kansalle / mutta kansa ei tahdo sitä käyttää / vastuu kuuluu myös kansalle / mutta kansa vain äänestää”. Erikseen käydään läpi erityyppisiä henkilöitä jokamiehestä ja vääristä profeetoista sovinnaisuuteen alistuneeseen nuoreen pariin ja huumeidenkäyttäjästä tekopyhästi ”henkisiin ihmisiin”. Kappaleen puhuja ei armottomuudessaan unohda edes itseään. Lopulta annetaan ihmiskunnalle viimeinen armonisku: ”lopuksi tuli vieras ulkopuolelta / ristiaallokko päässään / ääni hädästä vapisten / huusi sielu apua / mutta toivonkipinä sammui / ihmisen nähdessään / hän hajosi tuhansiksi kappaleiksi / keskelle katua”. Täysin toivotonta kaikki ei ole, ihmiseltä ei nimittäin kokonaan kielletä voiton mahdollisuutta, vaikka sen saavuttavatkin vain harvat.

Viimeiset kaksi kappaletta kohottavat kuulijan istuviltaan ilmaan, eivät ne tosin kovin syvällisiin analyyseihin yllytä. Aurinko kuuluu jokaiselle ihmiselle maailmassa, eikä sille voi kukaan tehdä mitään pahaa, tai omistaa sitä. Se on siis hieman niin kuin Jumala. Nuoren intohimon kuvauksen kautta siirrytään totemaan, että vielä jossain on kauneutta, vapautta ja rakkautta ja että ystävä on kultaa kalliimpaa. Aina on jotain aitoa, pysyvää, koskematonta ja puhdasta, vähän niin kuin ihmisen sielussa. Päättävän kappaleen teksti menee: ”paratiisi nyt! paratiisi nyt! paratiisi nyt! / olemme kyllästyneet katselemaan jalokiviä yössä / tahdomme paratiisin nyt / kaikki yhdessä” Tähän ei kai voi enää lisätä mitään. 

”Rakkaudesta elämään” –albumi on huikasevan hienosti tehty, kaikki palaset loksahtavat kohdilleen ja toimivat yhdessä. Se antaa ihmiselle piristysruiskeen ja kiillottaa arkipäivän lian nuhjaannuttaman mielen ikkunan. Tietysti tämäkään levy ei sovi kaikille ihmisille ja kaikkina aikoina. Toisaalta lamaantuneen ja toisaalta yli äyräidensä kuohuvan yleismeiningin arvostelu saattaa herättää närästystä. Myöskin sen toivottelu, että yrittäisimme olla ja tehdä jotain hyvää ja aitoa saattaa joissakin ihmisissä nostattaa suoranaisia raivonpuuskia. Teksteissä on myös lievä – minun mielestäni terve – tendenssi asettua ikään kuin kaiken yläpuolelle ja nähdä asioita selvästi. Moinenhan tuntuu välistä ainakin minun pienessä sielussani suoranaiselta rikokselta omaa intellektuellista itseä vastaan. Paratiisin rakentamiseenhan ei voi toisia ihmisiä pakoittaa, omassa päässään ja läheisten kanssa sitä saattaa uskaltaa jopa yrittääkin. Albumi on edelleen ajankohtainen ja luulenpa näin olevan tulevaisuudessakin. Jotkin asiat ovat ikuisia.

Ajatukseni oli siirtyä leffoista ja musiikista omimmille alueilleni, eli kirjallisuuteen tai naisten mäkihyppyyn. Suomalainen laatuelokuva vei kuitenkin voiton. Tartuin DVD.hen "hivenen" kyynisellä ajatuksella, että "mitähän skeidaa sitä nuorisolle tarjotaan". Yllätys oli suuri. Jo elokuvan nimi sisältää kyllä lupauksen lisäksi myös uhkan, mutta kyseessä ei ollutkaan mauton ja typerä siskouden manifesti, vaan henkilöiden luonteet ja niiden väliset suhteet olivat realistisen moniulotteisia ja ristiriitaisia. Tämä teos vetää ihan täysin vertoja "Fukcing Åmålile", ellei jopa lyö sitä laudalta, jos nyt elokuvia on mielekästä asetella paremmuusjärjestykseen. Osataan sitä meilläkin.

Lähdetään liikkeelle elokuvien perusasiasta eli näyttelijäsuorituksista. Monilla vanhemmilla miesnäyttelijäikoneillamme olisi opittavaa päähenkilöitä esittäviltä nuorilta naisilta. Emilian ristiriidat kiltteyden ja agression välillä näytellään uskottavasti. Myös Siirin näyttelijä tekee valtavan roolin. Esimerkiksi kohtaus laivan putkassa, missä Siirin vetämä rooli - ja sen mukana psyyke tai toisinpäin - alkaa murtua, on mieletön. Vartalo ja kädet alkavat nytkähdellä, takaraivo takoo hitaalla, monotonisella rytmillä seinää ja silmät tuovat mieleen pakokauhuisen eläimen. Yhtään huonoa roolia ei leffassa ole. Isän kasvoilla kuvastuva kontrollin tarve, myötätunto ja toisaalta oma turhautuminen toimivat. Opettajan rooli ei välttämättä tarjoa kyseisen näyttelijän kyvyille mahdollisuutta päästä oikeuksiinsa, mutta hämmentynyt ja hivenen jäyhä sekä mietteliäs ilme on upea. Töölöläisvanhuksen paheksunta ja pelko iskevät myös.

Dialogi tuntui ihan alkuun hivenen kömpelöltä, mutta alkoi pian viedä mukanaan. Kenties tuo alun toimimattomuus johtui siitä, että nykynuorten puhetyyli on minulle vierasta. Selvästi nimittäin elokuvan tekijät ymmärtävät nuoria ja heidän maailmaansa. Draaman kaari toimii maniosti. Nuorten terveen anarkistinen reuhaus kaljanvarasteluineen alkaa nopeasti eskaloitua traagiseksi. Alussa esitellyt ihmissuhteiden jännitteet kasvavat kliimaksiinsa ja lopuksi seuraa yleisinhimillinen leudontuminen. Jatkumo koomisuus-traagisuus-inhimillisyys ei rytkähtele asiasta toiseen vaan soljuu ja kehittyy tyylikkäästi. Elokuva sisälttä raa-an repiviä kohtauksia, mihinkään aavistelemiini tökeryyksiin ei sorruta. Emilian pahoipitelemä vanhus ei kuole, vieraiden miesten kanssa huoneitossa olevia tyttöjä ei raiskata, tuhlaajatyttö ei palaa kotiin, tytöt eivät rakastu toisiinsa fyysisesti eikä Siiri tee itsemurhaa. Elokuvien tekeminen on minulle hepreaa, mutta minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa ohjauksesta, kuvauksesta tai leikkauksesta. Esimerkiksi kohtaus, missä kaikkien hylkäämä päähenkilö istuu yksin ja saippuakuplia alkaa lennellä ympärillä, on kaunis.

Huumori elokuvasa on todella iskevää. Opettajan ironinen luento koulunkäynnistä naurattaa ja nuorten jutut tyrskähdyttelevät myös katsojaa. Nuoria ja heidän maailmaansa ei ole kaunisteltu aikuisten perspektiiville sopivaksi. Nuoret - niin järkyttävää kuin se onkin - paneskelevat, eikä elokuvassa ole tekoromanttisia immenkalvon puhkaisuja. Tämä elokuva on suunnattu nuorille, ei aikuiseen makuun siloiteltu tarina. Aikuiset on kuvattu ironialla, vaikkakin lopulta lempeällä sellaisella. Fiksu ja kunnollinen isä joutuu vaikeuksiin tunneälykkään ja nokkelean teinin edessä. Emilian turvallisen aikuisen kaipuu piiloutuu rajojaan koettelevan terveen vitutuksen alle. Hänen käyttäytymisensä alkaa kuitenkin puolestaan lietsoa isän omia turhautumia ja epävarmuutta, joka lopulta muuttuu jopa väkivallaksi. Siirin äiti taas on "nuorten juttuja ymmärtävä" ja antaa tyttärensä vittuilla päin naamaa. Elokuva sivuaa myös sitä, minkälaisiin haasteisiin aikuinen opettaja saattaa joutua teinien heräävän seksuaalisuuden ja sen testimielessä provosoivan käytön edessä.

Emilia ja Siiri tarvitsevat toisiaan kasvaakseen ihmisinä. Emilia tarvitsee raggaria, joka opettaa hänelle hieman asenetta. Siiri puolestaan tarvitsee prinsessaa, joka opettaa hänelle hieman järkeä. Emilia kasvaa sitten ymmärtämään, ettei tolkuton dokaaminen ja sekoilu ole ihmisen touhua, puhumattakaan siitä, että se olisi vapautta. Siiri taas mielestäni alkaa elokuvan lopussa aavistella, ettei hillitön bostailu tuo puuttuvaa turvallisuutta. Sosiaaliset roolit, niin aikuisten ja nuorten, kasvattajien ja lasten, tyttöjen ja poikien, sisarusten jne. ovat yksi tämän hyvin monimielisen elokuvan kantavista teemoista. Mihinkään yksioikoiseen "tee näin" juttuihin ei kuitenkaan kompastuta.

"Sisko tahtoisin jäädä" elokuvasta voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan. Kuten nuorille tehdyssä elokuvassa oikein on, se sisältää tiettyä kasvatuksellistakin ainesta. Tämä on kuitenkin tarjoiltu kehittävässä ja tulkintaa vaativassa muodossa. Tällaista hengenravintoa tarvitsevat kasvavien ihmistaimiemme lisäksi myös me aikuiset. Sen lisäksi se on tiukasti otteessaan pitävä ja viihdyttävä katsomiskokemus. Uskoni suomalaiseen peruselokuvaan palasi. Nyt mäkihyppy kuitenkin odottaa...

Seitsentahokas ansaitsee kyllä tarkeempaakin pohdintaa, koska se on - myönnän tämän ilman keveimpiäkään tekointellektuellistisen häpeän kahleita - pyhä sana vittu paras levy ikinä. Eri ihmisten lisäksi samakin henkilö kokee taidepläjäykset eri tavalla eri elämänvaiheissa ja ollessaan erilaisissa psyykkisissä prosesseissa. Harvemmin kuitenkaan joskus todella kovaa kolahtanut juttu jättää myöhemminkään täysin kylmäksi. Henkilökohtaisesti olen esimerkiksi sitä mieltä, että ihmisen olisi aika ajoin hyvä kuunnella jotakin Pelle Miljoonan tapaista, etenkin jos huomaa muuttuvansa ynseäksi jurpoksi. 

Kestosuosikkini CMX.n viimeaikaiset tuotannot ovat herättäneet vähän ristiriitaisia tunteita. Esimerkiksi edellinen levy "Iäti" sisälsi kyllä hyviä juttuja ja hienoja hetkiä, mutta jäi omalla kohdallani pliisuhkoksi, eikä siinä välttämättä ihan toiminut se, mitä levyllä kenties yritettiin. Joskus sitten napsahtaa kohdilleen. Paitsi että Seitsentahokkaan sisältämä tekstuaalinen tematiikka sivuaa monia omia pohdintojani, osuu se myös yksiin ihan arkipäiväisten kamppailujeni kanssa. Vaikkapa psyykkisten ongelmieni kanssa tulee joskus hieman sellainen olo, kuin tosiaan olisi kusimyrskyssä, eikä oikein voi tietää, että mihin pitäisi luottaa. Jätetään enkelit sikseen, mutta sanat, aistit ja muistot ovat huteralla pohjalla, äänistä puhumattakaan (sairastan skitsofreniaa). Isessäänkin hienoa, että 178-vuotiaat sedät tekevät kappaleen nimeltä "Kusimyrsky". Tämän, ehkä hivenen kehumisen puolelle lipsahtavan, kirjoituksen tarkoitus ei myöskään ole väittää mitään sellaista, että Yrjänä on edes puolijumala, tai että CMX sekä kyseinen levy ovat parasta musiikkia Suomessa tähän mennessä tai tämän jälkeen. Minä pidän.

"Valoruumis" kappaleen ja koko levyn aloittava huudahdus "Orion! Sinä olet meidän veremme" kiinnittää heti aluksi kuuntelijan (henkisen)katseen tähtiin. Siten meidät kuin temmataan avaukseksi irti totunnaisesta. Ensisäkeistöä jatkaa hyvin tunnettujen seutujen jne. ja mielen yms. rajojen jääminen taakse. Keskikohta poikkeaa tyylillisesti täysin kappaleen alfasta omegasta. Se alkaa lauseella "on pyhä sana vittu" ja päättyy pimeyden vaatien kouriviin käsiin. Jotenkin homma toimii niin hyvin, että minä kiinnitin asiaan huomiota vasta suurennuslasilla. Lopussa mennään henkilökohtaisemmalle tasolle ja kaivataan suudelman lopulliseen autuuteen. Ihan lopussa puhutaan hennosta ja keskeneräisestä valoruumiista. Tässäkin kappaleessa kanattaa kiinnittä huomiota Yrjänän lyriikoille tyypilliseen tekstinsisäiseen vaihtelevuuteen siinä, että kuka on minkäkin säkeistön lausuja ja kenelle niistä mikäkin on kohdistettu. Tästä lisää vähän myöhemmin. Kappaleen rakenne tähdet/"yleinen "arki"todellisuus"/henkilökohtaisuus ei ole erillisistä osista kokoonliimailtu vain taitavasti yhteensulautuva ja säkeistöt viittaavat pintatason alla toisiinsa.

"Etuvartion" rakenne on tosiaan sellainen, että siinä hyvin silmiinpistävästi vaihtelevat yleinen ja henkilökohtainen näkokulma. Ensisäkeistö alkaa lauseella "Haudataanko meidät näiden rikkauksien kanssa" ja päättyy "ketä kohta kivitetään paholaisena". Se siis pureutuu tarkkasilmäisesti ajan henkeen ja sen sisäisiin vaaroihin. Tietenkään Suomessa tuskin kivitetään lähiaikoina ketään hengiltä, vaan kyse on yleisestä asenteesta. Toisen säkeistössä vedotaan läheisen turvaan "hetkinä joita rukoilin, ettei koskaan tulisi". Koskettaa ainakin minua. Kertosäe upottaa räyhäkkään piikkinsä valheellisuuteen ja itsepetokseen. Pätee sekä yleiseen että yksityiseen. Kolmas säkeistö alkaa "Hiivitäänkö voittajien puolelle kun ehditään" ja päättyy "esirippu kiitos, musiikki on lopussa". Nerokasta, silloin kun ruvetaan hissutelemaan oman edun tohveleissa, musiikki on toden totta lopussa. Viimeinen jälleen yksityiselä näkökannalla liikkuva säkeistö on hieman edellisen kaltainen. Toista ihmistä tarvitsee voimattomuuden kampittamiseen, mutta on hyvä muistaa - mihin loppusäkeen sana "olemattommuuskin" viitannee - että kyseessä on aina ihminen. Itseä varten luotu lohdun satama on fantasiaa, mutta jokainen on etuvartio.

"En tahdo nähdä enää yhtään alastonta" kappaleen kertojan kyllästyminen alastomien ja kuolleiden näkemiseen on kai juolahtanut mieleen Mailerin sotaromaanista "Alastomat ja kuolleet". Sinänsä Seitsentahokkaalla on aika vähän minun sivistykselläni ja muistillani huomattavia intertekstuaalisia viittauksia. Ei yksioikoisesti huono aisa, jos teksti on itsessään painavaa, ei lukijalle (tai siis tässä tapauksessa kuulijalle) tarvitse tarjota tyydytystä tuovia knoppeja. Kappale käsittelee ihmisluonteen eläimellisyyttä. Eläimellisyydestä huolimatta - tai jopa sen takia - tietty puhtaus säilyy aina. Loppuosassa merkityshorisontti laajenee hieman. Tietoisuus on se mikä tuo aistimisen maailmaan. Jos puun kaatumista ei ole kukaan kuulemassa, siitä ei lähde ääntä, tällaista saattaisi pohdiskella. Ihmisen vastuu on neliöidä ympyrä, elää kysymyksen kanssa ja taistellen antautua. Kappale päättyy katkaistun kertosäkeen lauseeseen "kohta maailma paljastuu", mikä jättää edellisen vielä avoimeksi. Kuuta ulvomaan heittäytyminen saattaa paljastaa jotain olennaista. Homo homini lupus.

"Luotisuora" on nuorelle sydämelle suunnattu taistelulaulu. Jos kyseessä ei ole Pelle Miljoona, naivistinen paatos herättää usein vaivaantumisen tunteen. Tämä kappale rokkaa ja antaa potkua. "Löydät sydämen / pettäisitkö sen / kuinka testataan / määrä voimien ". Vaikka tämä biisi toimiikin taistelulauluna elämän kamppailuissa, se kuitenkin enemmän kuvailee intomielistä hekilöä, mikä jättää asiaan sanoman omaksumiseksi tarvittavan etäisyyden. Ja esimerkiksi edellä lainaamani kertosäe päättyy  "kuinka sanotaan / kestänyt mä en". Siltikin: Nuorissa on tulevaisuus! Eihän se nimittäin voi vanhoissakaan olla...

"Nrsisti" lähtee liikkeelle Foucault vaikuttein, hieno asia rocklyriikassa. Ensin yhteiskunta valvoo ja rankaisee niitä, "jotka eivät suostu kahleisiin". Toinen säkeistö vie asian ruumiin tasolle, jota täytyy "värssyin ja mutterein tuunata". Nyky-yhteiskunnassahan ei niinkään paljon ole kyse siitä, että ihmisten kehoja alistettaisiin suorin pakkokeinoin. Meidät saadaan tekemään se itse. Kertosäe muuttaa kerronnan minämuodosta sinämuotoon. Ikävät muistot vyöryvät "sinun" ylitsesi". Muistot laiminlyödyistä rakkaista ja tuhotusta rakkaudesta. Sitten puhutaan siitä, että jos usko tai tahtoo jotakin muuta kuin konsensustodellisuuden - missä pitäisi vain sievästi viihtyä - on mielisairas. Edellisen taistelulaulujenlaulamiskappaleen jälkeen tämä päättyy tämänkin taistelun häviämiseen. Hieno on myös vaikkapa lause "tungen kurkkuuni mitä vaan". Biisin nimi on minulle ongelma. On hyvin vaikea päättää, tarkoitetaanko sillä "päähenkilöä", toisten valheellista kuvaa hänestä vai mitä hiivattia. Ei kai siitä tarvitse lopullista päätöstä suorittakaan. Haastava teksti muutenkin.

Seitsentahokkaan ehdottomia avainbiisejä oleva "Kusimyrsky" on sitäkin haastavampi. Jos oikein paneutuisin sen analysoimiseen, minulta menisi siihen koko elämä. Kello näyttää kuitenkin jo aamua ja huomenna on uusi, hieno ampumahiihtopäivä. Jos joku ymmärtää "Kusimyrskyn" pitkästä lyriikasta, että mistä siinä on kyse, tulkaa kertomaan minullekin. Yritän nyt kuitenkin lyhyttä,  tiivistettyä lähilukua. Ensin kertoja odottaa pitkään ("harmaantuen") paholaista saapuvaksi. Jokin sitten ilmaantuukin. Sitten, joko hämäristä tullut hahmo kehoittaa kertojaa tai toisinpäin, tulemaan kanssaan, valumaan päälleen ja loistamaan silmiinsä. Sitten seuraa lause "Ota neuvoa enkeliltä, koskaan et tajua vastausta". Tarkoittaako tämä nyt sitä, että paholaisen sijasta tulikin enkeli, jonka vastausta ei ymmärretty? Vai sitä, että tämä oli tosiaan paholainen, jonka neuvot ovat enkeleitä ymmärrettävämpiä? Vai sitä, että enkeli ja paholainen on sama asia? Taivas tietää - ei henget puhu ihmiskieltä. 

Sitten alkaa tapahtua outoja. Maisema muuttuu, ihoon syöpyy "raakuuksia lakikirjoista, sopimuksia lihassa". Säkeistö päättyy tuohon jo viittaamaani kehoitukseen lakata uskomasta mihinkään. Tämän jälkeen seuraa kolme peräkkäsitä paikkaa: tähän asti on kirjoitetty ja eletty, täältä henki seuraa kysymyksen tuoksua alas käytävää huoneeseen, missä on miehen muotoinen ja tuoliin pultattu patsas "vihittynä hetken kauneuteen"  Luulisinpa että kappale tarkoituksellakin päättyy oudosti kesken kaiken. Henki löytää patsaan, mikä voisi tietysti viitata perinteisen henki/materia dualismin yhdistymiseen. Luulisin, että tapahtumallinen keskeneräisyys viittaa siihen, että ainahan sitä kohta on tapahtumaisillaan jotakin. Sitten seuraa nimittäin vielä kerran lause "tähän asti kirjoitettu / tähän asti eletty" ja kehoitus luottaa lukuun, itseensä ja pyhän geometriaan. Enemmän kuin tarkka analyysi, tämä nyt oli kuvaus siitä, miten teksti konkreettisesti menee. Syvämerkityksiä jää tosiaankin pohtimaan. Hieno asia, että tällaistakin rocklyriikkaa on. "Mikan faijan BMW"llekin on toki oma paikkansa. Progeileva musiikki sopii vaikeatulkintaiseen sanoitukseen.

"Rikkisuudeltu" on täydellinen outolintu Seitsentahokkaalla niin musiikillisesti kuin tekstuaalisesti. Sitäkin leikkaavampi on kontrasti edelliseen kappaleeseen. Ainakin teksti sisältää ironiaa, viitaten edelliseen kirjoitukseeni. Soitin vaimolleni kappaleen, ja musiikkia enemmän ymmärtävänä hän sanoi, että "ei tää välttämättä ole ironiaa, tuo mieleen Radioheadin". Soitettuani sitten"Kusimyrskyn" hän kallistui ironian mahdollisuuteen. Luulisin sen olevan myös osaltaan yhtyeen ja sanoittajan itseironiaa. Tällaisen sijoittaminen keskelle muilta teksteiltään hyvin erilaista levyä on uskaliasta. Mielestäni se ei kuitenkaan riko kokonaisuutta, vaan palvelee sitä. Itsessään poppis on ihan toimiva, varsinaiset säkeistöt kaihon hienosti värittämiä. Pullon hengen kanssa seurusteleva yksinäinen alkkis on lohduton. Joskus jopa toivoisi ihan, että tapahtuisi tuo juopon painajainen: "vaan lisää ei nyt löydy päältä maan". Mutta jos ihmisellä on vain pullon henki, olisihan se julmaa ottaa tämäkin häneltä pois. Kertosäe toimii siten, että vaikka sydän olisi reikäinen ja loppuunpalanut, siinä on kuitenkin ruusuja sormenpäissä ja ties mitä.

"Me tulemme kaikkialta" kappaleessa sukelletaan perusinsinöörin painajaiseen. Tunnen itseäni viisaampia insinöörejä, eikä minulla ole niitä tai suomalasia vastaan mitään. Perussellaiset tosin välillä vähän kismittävät. Kappale alkaa unella, missä sakaalinpäinen hahmo kertoo Niilin lähteiden olevan taivaissa. Herätessä sielu on kadonnut johonkin. Kertosäe herättää ajatuksen, että jos blokkaa mielestään elämän ja maailman mystisyyden, se vaanii joka nurkan takana. "Me tulemme kaikkialta / niin kuin tumma kaivon peili / valo tähtitaivaan yllä kielen alla kolikko...hyljeksityn hengen varjoina / veren viisaan virran alta / valonsäikeinä". Kolikko kielen alla viittaa vainajiin. Niille laitettiin sellainen jossakin Yhdysvaltoja vanhemmassa sivilisaatiossa. Aikaisemmin mainitsemani vaihtelevuus lausumien subjektien välillä on tämän tekstin rakenteessa ja toimivuudessa hyvin olennainen. Kertosäkeen jälkeen pääsee ääneen taas minäkertoja. Hän ei voi pysähtyä vaan kohtalo raahaa häntä syvemmälle "lihan tummaan ryteikköön". Todellisuus raastaa rikki: "Ihmiset piikkipensaan piikkejä / ne kulkiessa raapii silmät verille / ja pesii korviin kuten syöpäläiset riettaat / silmittömät valehtelee huvikseen ". Muinainen kieli, kiistellyt tulokset ja tarut johdattavat lopulliseen päivänseisaukseen. Teksti on todella toimiva pätkä unien, kollektiivisen piilotajunnan jne. hyökymisestä ylitse niille avautuvan mielen.

"Jyrsijä" se jyrsii vaan. Lauseen voi tulkita useammallakin tavalla. Tarkoittaako jyrsijä eläintä, joka ei välitä ihmikunnan puuhailuista? Vai jyrsijän kaltaista tolkutonta ihmistä? Vai jyrsintätyötä tekevää tajutonta konetta? Vai jotain salaista myyräntyötä kaiken alla tekevää voimaa? Yhtäkaikki, raiteiltaan lipahtaneesta elämästä teksti kasvaa yleiselle tasolle. Siinä ennustetaan pian koittavaa loppua. Kulta houkuttelee vielä hetken, mutta pian laitetaan loppu hulluudelle suurelle. Iltaruskon laulua satamissa odottavat laivat voi lukea esimerkiksi niin, että vaikka pallomme tuhoutuisi, laivat odottavat lähtöä tähtiin. Ja vaikka loppu tulisikin, oli kaikki silti vaivan arvoista. Lopun lause "taivas tietää - ei henget puhu ihmiskieltä" jättää ilmaan leijumaan sen, että me emme voi tietää mitä tästä kaikesta vielä seuraakaan.

Viimeinen kappale "Seitsentahokas" alkaa ja loppuu paralleelisäkeistöillä, missä sisällä on tuulista, eivätkä neuvot auta tai kartta päde. Toinen säkeistö liittyy alkuun. Edessä on puolen elämän määrä maamerkitöntä aavikkoa. Sitten lupaillaan ja uhkaillaan " Ja tämä on lupaus / mitään et mukaasi ota / ja tämä on uhkaus / minne menet, siellä oot / mitä ikinä pakenet / se odottaa sinua siellä / mitä ikinä haluat / se muuttaa muotoaan". Tällaistahan se ihmislapsen taaperrus tuppaa välillä vähän olemaan. Muuten melko yksinkertainen teksti monimutkaistuu, kun aletaan puhua unohdetusta puutarhasta. Siellä "sinä" istut syksyn tullen. Sen voisi suhteessa muuhun tekstiin ajatella sen suuntaiseksi, että puhuteltu on ikään kuin jumahtanut johonkin yksinäiseen ja suljettuun. Ennen lopun toistoa oleva viimeinen säkeistö summaa erään levyn teemoista, joka on taistelu henkistä kuivumista ja maalisia palkintoja vastaan: "patsaaksi on kuivuttava / kuvaksi itsestään / jonka päähän seppelettä / sovitella voivat / patsaan sisällä on kello / hento, tiukkaan viritetty / kun se kerran liikahtaa / se puhkoo sydämen".

Tietty subjektiivisuus tästäkin kirjoituksesta saattaa paistaa läpi. Minä en kuitenkaan pidä mielekkäänä kirjoitella kylmäksi jättävistä jutuista. CMX on siinäkin mielessä minulle henkilökohtainen yhtye, että se oli nuorena kuolleen veljeni suosikkeja. Hienoa, että jotkut muinaiset esikuvat tekevät jotain älykästä ja merkityksellistä. Seitsentahokas koskettaa, raastaa ja jättää aprikomaan. Kun intuitio, äly, viisaus ja taito pääsevät kasvamaan täyteen mittaansa, seurauksena on ydinlataus. Vaikka Yrkki tekisi mitäänsanomatonta paskaa koko loppuelämänsä, on jo tämä levy yhden ihmiselämän arvoinen. Hän on selkeästi sekä nähnyt vaivaa että päästänyt itsensä irti. Levyllä on juuri sopivasti luotisuoruutta, esoteriaa ja vähän kaikkea mahdollista. Eikä tuloksena ole sillisalaatti vaan kaikki on taiten sommiteltua. Olen vain ihminen, joten tämä alkaa jo vähän hävettämään. Kiitokset myös bändin pojille. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

PS. Jos jostain ihmeen kautta Y. itse sattuisi näitä pohdintojani lukemaan, en tiedä, mitä hän ajattelisi niistä. Asia ei edes kovin suuresti kiinnosta. Tekstit (tulkintoineen) eivät enää ole tekijän käsissä, kun hän on ne kerran päästänyt liikkeelle.

Blogin otsikosta huolimatta päätin laajentaa reviiriäni musiikin puolelle. Jokainen ymmärtää jonkin verran musiikkia tunnepohjaisesti, mutta sen analysointi ei kuulu kompetenssialueeseeni. Niinpä keskityn tekstikritiikkiin, mutta sanonen musiikistakin sanasen. Varsinkin yhtyeen keulahahmo A. W. Yrjänä on usein tunteita herättävä julkisuuspersoona. Se on tietysti hyvä asia, välillä tuntuu silti, että joillakin ihmisillä on oudohko suhtautuminen yhtyeeseen ja sen musiikiin. "Pedot"-levyn arvostelija sanoi näin: "jos ei pidä ymmärrettävyyttä sanoitusten ehtona". Minä pitäisin kyllä ymmärtämistä kritiikin kirjoittamisen ehtona. "En ymmärrä, annan seiskan" ei oikein palvele lukijaa. Yrjänän tekstit eivät nyt modernin lyriikan kentässä ole ihan sieltä kaikkein vaikeimmin lähestyttävästä päästä. Musiikin tavoin lauluntekstit ja muu kirjallisuuskin luonnollisesti ymmärretään pääosin intuitiivisesti, eikä niiden kokeminen tai niistä nauttiminen vaadi mitään viisastelua. Pieni älyllinen pohdinta, tai sellaisen lukeminen, on kuitenkin aina avartavaa. Sanathan itsessään kantavat loputtomia merkitysavaruuksia, joten tällaiset pohdiskelut ovat vain joitain mieleen juolahtaneita ajatuksia. Lähden käsittelemään levyä kappale kappaleelta.

"Valoruumis" herättää sellaisen ajatuksen, että me olemme valoa ja kuulumme tähtiin. Kappaleen teksti käsittelee myös inhimillistä kaipuuta tähtien lisäksi kaikkeen hyvään, totuuden ja tyhyyden tilaan.  Viimeinen säkeistö kiinnittää huomion siihen, että me olemme hentoja ja keskeneräisiä, niin mieleltämme kuin ruumiiltamme.

"Etuvartion" rakenne on sellainen, että ensimmäinen ja kolmas säkeistö liikkuvat yleisellä tasolla, kun taas toisessa ja neljännessä näkökulma on yksityinen. Henkilökohtainenkin on tunnetusti poliittista. Kollektiivisella näkökannalla kirjoitetut säkeistöt käsittelevät sellaisia teemoja kuin rikkauksien järjenvastaista haalimista ja sitä, että kannattaisiko sitä ihmisen vain yrittää liittyä voittajien puolelle. Henkilökohtaisissa jaksoissa turvataan ja vedotaan läheiseen ihmiseen, silloin kun kaikki muu pettää, voimattomuus valtaa ja päivät ovat mykkiä. Suora ja räyhäkäs kertosäe maailman valheellisuudesta iskee kuin miljoona volttia. Me olemme etuvartio!

"En tahdo nähdä enää yhtään alastonta" kappale sivuaa julmuuksien näkemiseen kyllästymistä. Alastomista ja kuolleista singahtaa ajatuksiin Norman Mailerin romaani. Enemmän tekstissä tosin puhutaan henkilökohtaisista vääryyksistä ja niihin sortumisesta huolimatta jonkinlaisen puhtauden säilymisestä ihmisisielun ytimessä. Tällainenhan meidän osamme tällä pallolla on: "alla lihan liekkien / on surullista niin".

"Luotisuora" iskee suoraan sydämeen, joka on tai muistaa joskus olleensa nuori. Intomieli ei aina ole vaaratonta, mutta se on ollut käyttövoimana kaikissa ihmiskunnan yhteisöllisissä editysaskeleissa. Mitäänajattelemattomat ihmisethän irvistelevät moiselle. Puhumattakaan siitä, että jos rakkauteen perustuva kaipuu kuolee, ihminen näivettyy henkisesti. Syvempiä analyysejä kappale ei kaivanne. Lohdullisiin valheisiin on usein hyvä tuudittautua, kunhan ei sulje silmiään todellisuudelta.

"Nrsisti" alkaa melkoisen Foucault-henkisesti valvomisineen ja rangaistuksineen. Erinomainen asia. Keskijaksossa kerronta vaihtuu yksikön ensimmäisestä persoonasta kolmanteen. Muistot vyöryvät "sinun" ylitsesi, muistot omista ja muiden tekemistä ilkeyksistä. Tämäntyyppiset jutut vetoavat minuun : Tämä maailma annettu: usko muuta oot mielisairas / sievästi viihdy siinä / meet ensi jaksossa helvettiin". Viihteen perusolemuksessa ei piile äärimmäinen pahuus. Ongelmaksi se muuttuu, kun valtaa itselleen "leipää ja sirkushuveja" tyyppisen aseman. Puhumattakaan ihmiselämän hukkaan heittämisestä. Itse olen tykkäillyt katsella vähän Voice of Finland -ohjelmaa. Se lienee viihteen hallittua viihdekäyttöä? Loppusäkeistön karuus tämänkin taistelun häviämisestä niittaa tekstin tyylikkäästi kiinni. Kappaleen nimen suhde tekstiin herättää toistensa kanssa ristiriitaisia pohdintoja. Onko narsisti henkilö, josta kappale kertoo? Vai pitävätkö muut häntä narsistina, koska hän ei suostu alistumaan? Ja mitä "narsisti" ylipäätänsä edes tarkoittaa?

"Kusimyrsky" kappaleessa musiikki ja teksti sointuvat nerokkaasti yhteen. Progeilleva, pitkä kappale ja levyn alkuosaan verrattuna raskas ja hivenen vaikeasti lähestyttävä teksti esoteerisine viittauksineen kulkevat mainiosti käsi kädessä. Lyriikan syvä-analyysi vaatisi enemmän aikaa ja efforttia kuin tähän on tarkoitukseni käyttää. Mieleen jää, että mihin pitää ja voi luottaa. Enkeleiden ohjeita ei ymmärrä, aistit, sanat, muistot ja äänet voivat johtaa harhaan. Kappale päättyy kehotukseen luottaa itseensä, lukuun ja pyhään geometriaan. Mitä tästä pitäisi ajatella? Kappale on paljon haastavampi kuin edellä mainitsemistani asioista voisi päätellä. En lähde siis vetämään yksinkertaisia johtopäätöksiä.

"Rikkisuudeltu" -tsipaleen kohdalla tapahtuu levyn tunnelmassa täyskäännös. Vaarallinen siirto, mutta toimii minun kohdallani. Jos kappale olisi irroitettu koko levyn kontekstista, eikä tietäisi Yrjänän mielisairasta ja perverssiä taipumusta ironiaan, voisi kuvitella hänen tulleen vanhuudenhöperöksi. "Sydäntä ei voi kierrättää / siinä iso reikä on" säkeiden voisi kuvitella lähteneen luultavammin vaikka allekirjoittaneen kynästä kuin Yrjänältä. Tyylikeinojen ja tekniikan hallinta ei kirjoittamisessa ole kaikki kaikessa, minkä tämäkin tahallisen tökerösti kirjoitettu, mutta itsessään toimiva, kappale todistaa. Ironia osuu kuitenkin maaliinsa, jonka uumoilen olevan iso osa nykyajan kevyestä musiikista. Musiikillisesti pakollinen poppis palvelee tätä tarkoitusta ja kertosäkeen riemukas tarttuvuus nostaa hymyn rikkisuudelluille huulilleni.

"Me tulemme kaikkilta" kappaleessa rynnivät joka suunnasta kuolleiden henget ja tarujen hiljaiset kaiut.  Tekstin kertoja ei voi pysähtyä, vaan repii itsensä kanssaihmisten piikkipensaisiin. Lopulta hän löytää lopullisen päivänseisauksen. Niilin lähteet sijaitsevat taivaissa ja meidän arkitodellisuutemme alla vaanivat unet, henkimaailma, kollektiivinen piilotajunta ja myytit sekä unohtuneet kielet.

"Jyrsijä" jyrsii vaan. Kappale alkaa minun henkilökohtaiseksi tulkitsemallani avauksella siitä, ettei rukouskaan enää riitä samaan elämää uomilleen. Kulta houkutelee vielä tovin, mutta jossain salassa jokin tekee myyräntyötään. Sanan jyrsijä voi tulkita hyvin myös jyrsintätyötä tekeväksi koneeksi. Yksityisestä yleiseksi kasvava teksti heittää ilmaan kysymyksen, että mihin me olemme menossa. Taivas tietää, vaan me emme.

Albumin päättävä nimikappale alkaa ja päättyy säkeistöllä, missä saavutaan aavikolle, missä ei kartat päde eivätkä neuvot auta. Joku voisi pitää tätä tekstiä negatiivisena, itse olen kuitenkin päinvastaista mieltä. Sisällämme pitää olla tuulista, muuten sieltä tökkäämällä purskahtaa ummehtunut mädän löyhkä. Samaa teemaa käsiteelee kappaleen keskiosa. Pahitenkin itsensä kuvaksi kuivuneessa henkilössä piilee tiukkaan viritetty kello. Sen värähtäminen vaatii vain pienen ärsykkään. Kappale summaa yhteen koko levyn johtavan tematiikan upeasti.

Kaiken kaikkiaan levy oli hyvin positiivinen yllätys. Seitsentahokasta elämääni juuri nyt kaipailinkin, tajusin sen tietysti vasta kuunneltuani levyä. Albumi sisältää sopivassa määrin luotisuoruutta, ironiaa, ärhäkästä asennetta, vaikeaselkoisuutta, herkkyyttä, kaipausta, älyä, kielellistä rikkautta ja inhimillistä viisautta. Monien teemojen joukossa ovat yksilön ja ympäristön suhde sekä inhimillisen pyristelyn vaikeus. Ja yleensä ihmisenä oleminen. Musiikkikin toimii, sedät rokkaa! Taideteoksiin kannattaisi varmasti ottaa hieman enemmän etäisyyttä, ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan niistä. Etenkin CMX:n levyt vaativat usein hieman sulattelua toimiakseen ja erittäin harvoissa tapauksissa myös päinvastoin. Jos ajatukseni merkittävästi muuttuvat, lisään tähän tekstiin jälkikirjoituksen. Levy osoittaa myös sen, ettei ihmisen tarvitse vanhetessaan ja viisastuessaan laimeta.

Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus : Vastaaviin saavutuksiin ei tarvitse yltää, mutta olisihan se valtavaa, jos säilyttäisi elämässään saman intellektuaalisen vitaalisuuden, räyhäkkään asenteen ja lempeän viisauden yhdistelmän.

Erakoksi vetäytyneen Bruce Waynen henkilö "palatako batmaniksi?" -ongelmineen on hyvä ja paluuta vastustavassa hovimestarissa on inhimillisyyttä ja surumielistä karismaa. Paras henkilö, ja koko elokuvan parhaita puolia, on sen pääpahis. Tämä on vastenmielisen ruma, lihaksikas ja ilkeä kiduttaja sekä puhuu möreällä äänellä. Hyvin tehty superinhoke. Lopussa hän kuitenkin paljastuu kiltiksi poikaystäväksi, joka on räjäyttämässä suurkaupunkia ilmaan, koska hänen tyttönsä niin toivoo. Mies, joka päähenkilön sanoin "erotettiin psykopaatien seurasta". Myös kaiken takana lankoja vetelevän ja massatuhoa suunnittelevan äärimmäisen pahuuden lopullinen paljastuminen nuoreksi naiseksi, joka harrastaa (toki kulissimielessä) hyväntekeväisyyttä ja juttelee empaattisesti sekä fiksusti, on hölmöydessään jotain tähtitieteellistä. Toisentyyppisessä tarinassa tällaiset käänteet saisivat minut kyllä repimään tukkaani tai puhkeamaan röhönauruun.

Aavikkovankilajakson miljöö ja tunnelma toimii upeasti. Pikkaisen sitä mutristelee huuliaan, kun auki tahallaan jätetystä kaivosta, josta ei koskaan kukaan yhtä tarunomaista lasta lukuunottamatta ole kiivennyt ylös, Bruce onnistuu kipuamaan ihmisten ilmoille. Nämä "ihmisten ilmat" ovat kuitenkin aavikolla ilmeisesti jossakin Lähi-idässä. Sieltä sankarimme putkahtaa Gotham Cityyn lepakkomieskuteissa ilman minkäänlaista välitarinaa.

Elokuvan goottilainen synkkyys on ihan toimivaa, toki olettaen että blokkaa mielestään muutaman häiritsevän epäloogisuuden. "Kaupunki panttivankina" idea on hyvä ja kuoleva kaupunki on kuvattu karun tyylikkäästi. Lepakkomiehen pilvenpiirtäjän seinään bensalla piirtämä palava logo sopii tähän yhteyteen. Apatian keskellä näkyy merkki toivosta. Myös lopun kaupunkisota on miellyttävää katsottavaa. Siinä vaiheessa, kun poliisiarmeija nousee maan alta pelastamaan kansalaiset, juolahtaa mieleen, että olisikohan elokuva ideologisesti hieman oikealle päin kallellaan. Kaikessa viihdyttävyydessään juoni on hivenen liian pitkä ja polveileva. Siinä on ikään kuin kliimakseja useitakin ja loppuratkaisu antaa odottaa itseään todella pitkään.

Tekijöillä on selkeästi ollut kova into päällä opettaa ja varoittaa katsojiaan. Siinä missä aikaisemmin haukkumani "Tie pohjoiseen"-elokuvan moraaliopetukset ovat selkeitä ja johdonmukaisia, nyt käsittelemässäni teoksessa ne jäävät epämääräisiksi ja ristiriitaisiksi. Joku voisi väittää sitä piirteeksi, jolla on taiteellista painoarvoa. Minä olen eri miletä. Lähinnä siksi, että elokuvalla on selkeä tendenssi voimakkaisiin statementteihin, mutta ne on toteutettu siten, että sisältö on lopulta hämärä. Esimerkiksi elokuva lietsoo pelkoa anarkiaa kohtaan. Tilanne ei kuitenkaan ole mikään todellinen "kansa ottaa vallan"-henkinen spontaani anarkistinen vallankumous, vaan ulkopuolinen pahis pitää kaupunkia panttivankinaan ja kaikkien yllä leijuu lähestyvän kuoleman uhka ja täydellisen tuhon ilmapiiri. Ehkä elokuvantekijöiden - miksei myös katsojien - olisi ollut hyvä perehtyä äärimmäisen harvinaisiin tilanteisiin historiassa, jotka ovat kestäneet hetkeä pidempään ja piiruakaan muistuttaneet anarkistista ideaalia, vaikkapa Pariisin kommuuniin. Ranskan ja Venäjän suuret vallankumoukset eivät missään tapauksessa ole tällaisia. Vallankumous sinänsä on jo itsessään sotatila, jossa patoutunut viha ja ihmisluonteen huonot puolet pääsevät pulpahtamaan pinnalle. Väkivallasta seuraa harvoin mitään rakentavaa, toisin kuin rauhanomaisesta ja vapaasta anarkiasta.

Ristiriitainen olo jää siitäkin, että propagoiko elokuva käsitystä, että jokaista tarvitaan ja jokainen voi olla sankari. Vai hehkutetaanko yhden, muiden yläpuolelle nousevan, sankarin tärkeyttä? Alkupuolen teema kansan ihailemasta oikeamielisestä, joka todellisuudessa on roisto, jää mieleen. Mutta sekin on lopuksi epäselvää, ovatko vääristyneet ja huonotkin sankarihahmot parempia kuin ei mitään. Ylättävää on se, että täysin maailmankatsomuksellisten arvojeni vastainen paasaus ei herätä juurikaan vastareaktioita. Välillä hiukan hymyilyttää. Ehkä se johtuu siitä, että supersankarielokuvalta odottaa ja sietää enemmän älyvapaata moraalisaarnausta kuin road movielta. Jos tästä nyt minun päähäni jäi joku ajatus itämään, niin se - ehkä hieman vainoharhainen tunne - että pitäsikö sitä ruveta pelkäämään hyväntekeväisyystyötä tekeviä fiksuja naisia, Ties mitä ne hautovat kierossa päässään? Kaiken kaikkiaan elokuva antoi sitä mitä odotinkin: ei mitään suurta kokemusta, mutta muutama tunti hujahti rattoisasti.

Suurimpia ongelmia elokuvassa on sen lattea pyrkimys opettaa katsojiaan olemaan hyviä isiä, äitejä ja poikia. Toinen on elokuvan ennalta-arvattavuus. En tiedä johtuuko se inhotuksen dominoefektistä, mutta minusta rainassa tökkivät muutkin osa-alueet, esimerkiksi leikkaus. En ymmärrä elokuvien tekemisestä tuon taivaallista, mutta omasta mielestäni eritunnelmaiset kohtaukset on kytketty vähän kömpelöhkösti toistensa perään, niin että katsoja ei ehdi tunnelmanvaihdokseen mukaan. Hieman yllättävää, koska elokuvan leikkaaja on ollut mukana joissain hyvissä elokuvissa, joista en muista tällaisia epäkohtia. Kunnioitan myös Samuli Edelmannia ihmisenä, mutta tässä elokuvassa hän ei juurikaan näyttele, kunhan katselee hellyyttävästi koiranpennun silmillään. Loppukohatuksen hymynkare suupielessä on kenties ironiaa tätä harkittua linjaa kohtaan, mutta se ei pelasta asiaa.

Ennalta-arvattavuus oli siis myös häritsevää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Edelmannin esittämän pianistin pöydällä vilahtaa lehtileike hänestä itsestään, jonka otsikko on: "Musiikkia perheen ehdoilla", arvaa, että elokuva päättyy alkukohtauksen paralleeliin, jossa Samuli pimpottaa pianoa prioriteetit muuttuneena. Ja jos elokuvan henkilökuvauksen psykologia toimisi, kyllä henkilöhahmoista muistaisi edes nimet. Pienet loogiset ristiriidat eivät toki jäisi mieleen, jos homma toimisi muilla osa-alueilla. Mutta kyllä se herätti pientä hämmästelyä, kun pianisti ilmoitti puhelimitse hankkivansa korvaajan samana päivänä olevaan konserttiin sinfoniaorkesterin kanssa.

Kultturisten normien rikkomisen sijasta "Tie pohjoiseen" pikemminkin vahvistaa niitä. Yksi tällainen on suomalainen kännäyskulttuuri. Elokuvassa juodaan alkoholia ja siitä ei aiheudu kenellekään mitään ongelmia. Päinvastoin, se saa ihmiset laulamaan ja sekstailemaan ja muutenkin tekee kaikkien olon mukavammaksi. Sen sijaan tutkimusten ja omien kokemusteni mukaan vaarattomampaa (ei missään nimessä täysin vaaratonta!) päihdettä demonisoidaan. Pilvenpoltto saa toisen siihen "syyllistyvän" henkilön väkivaltaiseksi ja toisen riehumaan ja heilumaan kuin vimmattu. En ole mikään aine-ekspertti, mutta sellainen mutu-tuntuma minulla on, että tuon kaltaiset vaikutukset ovat tyypillisempiä nimenomaan kuningas alkoholille. Mutta kannabishan on mörkö, ja hippiheinää poltteleva on arveluttava retku ja varsinkin soveltumaton opettamaan tai kasvattamaan lapsia. Ihme ettei alussa esiintynyt jotain Alkon mainoslogoa.

 Myös Peter Franzenin esittämä hevimies on hölmö karikatyyri metallistista, joka ei ymmärrä korkeakyldyyriä. Saattaa se jotakuta poroporvaria naurattaa, mutta rehellisesti sanottuna minä katselisin paljon mieluummin väärinpäin ristiinnaulittuja alastomia naisia kuin "Tie pohjoiseen" elokuvan kaltaista sovinnaista roskaa. Olisi siinä edes jotain yritystä.

Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan pahiten pilaa kuitenkin sen epätaiteellinen pyrkimys suorien ja ilmiselvien moraalisten opetusten antamiseen. Alun ja lopun paralleelikohtausten väliin olisi voinut laittaa vain muutaman sloganin: "Arvostakaa perheitänne ja tehkää vähemmän töitä", "pysykää erossa huumeista ja juokaa viinaa" yms. niin katsoja olisi päässyt lyhyemmällä kärsimyksellä. En tunne genreä, mutta luulisin, että hyvä road movie kuvaa lyhyttä aikaa todellisessa vapaudessa, irtiottoa sosiaalisista pakoista ja kulttuurisista odotuksista. Ollaan matkalla jostakin johonkin (määränpäällä tai lähtöpaikalla ei oikeastaan ole edes merkitystä), hieman niin kuin irrallaan kaikesta. Tässä elokuvassa käydään sukuloimassa, koetaan muutama hauska ja/tai traaginen sattumus ja sitten palataan tekemään sitä mitä oltiin alussakin tekemässä, nyt asteen parempina ihmisinä.

Jos hyvän taiteen tai viihteenkin tarkoitus on herättää katsojissaan tunteita, niin sillä perusteella "Tie pohjoiseen" on todellinen mestariteos. Kuten huomaan itsekin tätä kirjoittaessani, se todella herätti minussa voimakkaita tunteita. Vesku Loiri näyttelee myös hienosti ja hänen henkilöhahmollaan on välillä hauskoja juttuja. Siitä kiitos käsikirjoitukselle. Mutta kuitenkin.

Isyysoppaathan ovat sinänsä hieno ja tärkeä asia. Mutta jos haluan lukea isyysopasta, tartun sellaiseen, en road moviena mainostettuun DVD:hen. Ennen elokuvan katsomista uppouduin hieman elokuvan klassikoihin, joten vertailukohdat saattoivat olla hieman kohtuuttomia. Oma reaktioni johtunee siitä, että jotenkin sitä kuitenkin toivoisi, että Suomessa uudella vuosituhannella tehtäisiin mielenkiintoisempia ja haastavampia elokuvia kuin 50-luvun Hollywoodissa. Sellaisia, joissa olisi taiteellista silmää, vaikka ne olisivatkin kevyiksi ja suurelle yleisölle tarkoitettuja. Nyt kävi toisinpäin. Edes loppu olisi voinut olla toisenlainen. Pianisti olisi - rikkomatta samaa moraaliopetusta - voinut vaikka kannabista kokeiltuaan sortua yhä syvemmälle ja päätyä Berliiniin narkkariksi. Tai isänsä kerrottua tarinan, että "jousiammunnan korkein aste on ampumisen lopettaminen", hän olisi voinut lähteä Lappiin erakoksi. Tai mitä tahansa muuta kuin soittamaan sitä pianoa nyt virnuillen perheenjäsenilleen. Tie mitäänsanomattoman