Jossain näin lauseen, joka mainosti Tie Pohjoiseen-elokuvaa "suurena suomalaisena road moviena". Toivon hartaasti, että kyseessä ei ole suuri suomalainen nykyelokuva millään mittapuulla, muuten alalla menee aika huonosti. Kuten edellisestä virkkeestä voi päätellä, en ole juurikaan seurannut nykysuomalaisen elokuvan kenttää. Ajattelin paikata asiaa, mutta kyseinen teos ei erityisemmin rohkaissut jatkamaan valitsemallani tiellä. Mika Kaurismäki ohjaajana lupasi katsomiskokemukselle enemmän, ainakin elokuva "L. A. Without a Map" oli hieno, ohjaajan tekemien laadukkaiden dokumenttien lisäksi

Suurimpia ongelmia elokuvassa on sen lattea pyrkimys opettaa katsojiaan olemaan hyviä isiä, äitejä ja poikia. Toinen on elokuvan ennalta-arvattavuus. En tiedä johtuuko se inhotuksen dominoefektistä, mutta minusta rainassa tökkivät muutkin osa-alueet, esimerkiksi leikkaus. En ymmärrä elokuvien tekemisestä tuon taivaallista, mutta omasta mielestäni eritunnelmaiset kohtaukset on kytketty vähän kömpelöhkösti toistensa perään, niin että katsoja ei ehdi tunnelmanvaihdokseen mukaan. Hieman yllättävää, koska elokuvan leikkaaja on ollut mukana joissain hyvissä elokuvissa, joista en muista tällaisia epäkohtia. Kunnioitan myös Samuli Edelmannia ihmisenä, mutta tässä elokuvassa hän ei juurikaan näyttele, kunhan katselee hellyyttävästi koiranpennun silmillään. Loppukohatuksen hymynkare suupielessä on kenties ironiaa tätä harkittua linjaa kohtaan, mutta se ei pelasta asiaa.

Ennalta-arvattavuus oli siis myös häritsevää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Edelmannin esittämän pianistin pöydällä vilahtaa lehtileike hänestä itsestään, jonka otsikko on: "Musiikkia perheen ehdoilla", arvaa, että elokuva päättyy alkukohtauksen paralleeliin, jossa Samuli pimpottaa pianoa prioriteetit muuttuneena. Ja jos elokuvan henkilökuvauksen psykologia toimisi, kyllä henkilöhahmoista muistaisi edes nimet. Pienet loogiset ristiriidat eivät toki jäisi mieleen, jos homma toimisi muilla osa-alueilla. Mutta kyllä se herätti pientä hämmästelyä, kun pianisti ilmoitti puhelimitse hankkivansa korvaajan samana päivänä olevaan konserttiin sinfoniaorkesterin kanssa.

Kultturisten normien rikkomisen sijasta "Tie pohjoiseen" pikemminkin vahvistaa niitä. Yksi tällainen on suomalainen kännäyskulttuuri. Elokuvassa juodaan alkoholia ja siitä ei aiheudu kenellekään mitään ongelmia. Päinvastoin, se saa ihmiset laulamaan ja sekstailemaan ja muutenkin tekee kaikkien olon mukavammaksi. Sen sijaan tutkimusten ja omien kokemusteni mukaan vaarattomampaa (ei missään nimessä täysin vaaratonta!) päihdettä demonisoidaan. Pilvenpoltto saa toisen siihen "syyllistyvän" henkilön väkivaltaiseksi ja toisen riehumaan ja heilumaan kuin vimmattu. En ole mikään aine-ekspertti, mutta sellainen mutu-tuntuma minulla on, että tuon kaltaiset vaikutukset ovat tyypillisempiä nimenomaan kuningas alkoholille. Mutta kannabishan on mörkö, ja hippiheinää poltteleva on arveluttava retku ja varsinkin soveltumaton opettamaan tai kasvattamaan lapsia. Ihme ettei alussa esiintynyt jotain Alkon mainoslogoa.

 Myös Peter Franzenin esittämä hevimies on hölmö karikatyyri metallistista, joka ei ymmärrä korkeakyldyyriä. Saattaa se jotakuta poroporvaria naurattaa, mutta rehellisesti sanottuna minä katselisin paljon mieluummin väärinpäin ristiinnaulittuja alastomia naisia kuin "Tie pohjoiseen" elokuvan kaltaista sovinnaista roskaa. Olisi siinä edes jotain yritystä.

Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan pahiten pilaa kuitenkin sen epätaiteellinen pyrkimys suorien ja ilmiselvien moraalisten opetusten antamiseen. Alun ja lopun paralleelikohtausten väliin olisi voinut laittaa vain muutaman sloganin: "Arvostakaa perheitänne ja tehkää vähemmän töitä", "pysykää erossa huumeista ja juokaa viinaa" yms. niin katsoja olisi päässyt lyhyemmällä kärsimyksellä. En tunne genreä, mutta luulisin, että hyvä road movie kuvaa lyhyttä aikaa todellisessa vapaudessa, irtiottoa sosiaalisista pakoista ja kulttuurisista odotuksista. Ollaan matkalla jostakin johonkin (määränpäällä tai lähtöpaikalla ei oikeastaan ole edes merkitystä), hieman niin kuin irrallaan kaikesta. Tässä elokuvassa käydään sukuloimassa, koetaan muutama hauska ja/tai traaginen sattumus ja sitten palataan tekemään sitä mitä oltiin alussakin tekemässä, nyt asteen parempina ihmisinä.

Jos hyvän taiteen tai viihteenkin tarkoitus on herättää katsojissaan tunteita, niin sillä perusteella "Tie pohjoiseen" on todellinen mestariteos. Kuten huomaan itsekin tätä kirjoittaessani, se todella herätti minussa voimakkaita tunteita. Vesku Loiri näyttelee myös hienosti ja hänen henkilöhahmollaan on välillä hauskoja juttuja. Siitä kiitos käsikirjoitukselle. Mutta kuitenkin.

Isyysoppaathan ovat sinänsä hieno ja tärkeä asia. Mutta jos haluan lukea isyysopasta, tartun sellaiseen, en road moviena mainostettuun DVD:hen. Ennen elokuvan katsomista uppouduin hieman elokuvan klassikoihin, joten vertailukohdat saattoivat olla hieman kohtuuttomia. Oma reaktioni johtunee siitä, että jotenkin sitä kuitenkin toivoisi, että Suomessa uudella vuosituhannella tehtäisiin mielenkiintoisempia ja haastavampia elokuvia kuin 50-luvun Hollywoodissa. Sellaisia, joissa olisi taiteellista silmää, vaikka ne olisivatkin kevyiksi ja suurelle yleisölle tarkoitettuja. Nyt kävi toisinpäin. Edes loppu olisi voinut olla toisenlainen. Pianisti olisi - rikkomatta samaa moraaliopetusta - voinut vaikka kannabista kokeiltuaan sortua yhä syvemmälle ja päätyä Berliiniin narkkariksi. Tai isänsä kerrottua tarinan, että "jousiammunnan korkein aste on ampumisen lopettaminen", hän olisi voinut lähteä Lappiin erakoksi. Tai mitä tahansa muuta kuin soittamaan sitä pianoa nyt virnuillen perheenjäsenilleen. Tie mitäänsanomattoman