Olin jälkeenpäin hieman järkyttynyt siitä, että nautin tämän elokuvan katsomisesta melkoisesti. Supersankarijutuissa on se mukava puoli, että logiikan ja uskottavuuden vaatimukset voi huoletta heittää romukoppaan. Jotain vetoavaa on myös batmanin hahmossa, viitassaan yötä viilettävässä lepakossa, joka tarkkailee kaupunkia ylhäältä päin, ja hädän hetkellä heijastaa merkkinsä taivaalle. Ilmoittaa kaikelle kansalle, että hän ei heitä hylkää pahuuden armoille. Aikuisetkin tarvitsevat satuja. Välillä on kiva katsella takaa-ajoja ja turppaanmättöä vaikka - tai ehkä juuri siksi - niissä ei olisikaan järjen tai todentuntuisuuden hiventä.


Erakoksi vetäytyneen Bruce Waynen henkilö "palatako batmaniksi?" -ongelmineen on hyvä ja paluuta vastustavassa hovimestarissa on inhimillisyyttä ja surumielistä karismaa. Paras henkilö, ja koko elokuvan parhaita puolia, on sen pääpahis. Tämä on vastenmielisen ruma, lihaksikas ja ilkeä kiduttaja sekä puhuu möreällä äänellä. Hyvin tehty superinhoke. Lopussa hän kuitenkin paljastuu kiltiksi poikaystäväksi, joka on räjäyttämässä suurkaupunkia ilmaan, koska hänen tyttönsä niin toivoo. Mies, joka päähenkilön sanoin "erotettiin psykopaatien seurasta". Myös kaiken takana lankoja vetelevän ja massatuhoa suunnittelevan äärimmäisen pahuuden lopullinen paljastuminen nuoreksi naiseksi, joka harrastaa (toki kulissimielessä) hyväntekeväisyyttä ja juttelee empaattisesti sekä fiksusti, on hölmöydessään jotain tähtitieteellistä. Toisentyyppisessä tarinassa tällaiset käänteet saisivat minut kyllä repimään tukkaani tai puhkeamaan röhönauruun.


Aavikkovankilajakson miljöö ja tunnelma toimii upeasti. Pikkaisen sitä mutristelee huuliaan, kun auki tahallaan jätetystä kaivosta, josta ei koskaan kukaan yhtä tarunomaista lasta lukuunottamatta ole kiivennyt ylös, Bruce onnistuu kipuamaan ihmisten ilmoille. Nämä "ihmisten ilmat" ovat kuitenkin aavikolla ilmeisesti jossakin Lähi-idässä. Sieltä sankarimme putkahtaa Gotham Cityyn lepakkomieskuteissa ilman minkäänlaista välitarinaa.


Elokuvan goottilainen synkkyys on ihan toimivaa, toki olettaen että blokkaa mielestään muutaman häiritsevän epäloogisuuden. "Kaupunki panttivankina" idea on hyvä ja kuoleva kaupunki on kuvattu karun tyylikkäästi. Lepakkomiehen pilvenpiirtäjän seinään bensalla piirtämä palava logo sopii tähän yhteyteen. Apatian keskellä näkyy merkki toivosta. Myös lopun kaupunkisota on miellyttävää katsottavaa. Siinä vaiheessa, kun poliisiarmeija nousee maan alta pelastamaan kansalaiset, juolahtaa mieleen, että olisikohan elokuva ideologisesti hieman oikealle päin kallellaan. Kaikessa viihdyttävyydessään juoni on hivenen liian pitkä ja polveileva. Siinä on ikään kuin kliimakseja useitakin ja loppuratkaisu antaa odottaa itseään todella pitkään.


Tekijöillä on selkeästi ollut kova into päällä opettaa ja varoittaa katsojiaan. Siinä missä aikaisemmin haukkumani "Tie pohjoiseen"-elokuvan moraaliopetukset ovat selkeitä ja johdonmukaisia, nyt käsittelemässäni teoksessa ne jäävät epämääräisiksi ja ristiriitaisiksi. Joku voisi väittää sitä piirteeksi, jolla on taiteellista painoarvoa. Minä olen eri miletä. Lähinnä siksi, että elokuvalla on selkeä tendenssi voimakkaisiin statementteihin, mutta ne on toteutettu siten, että sisältö on lopulta hämärä. Esimerkiksi elokuva lietsoo pelkoa anarkiaa kohtaan. Tilanne ei kuitenkaan ole mikään todellinen "kansa ottaa vallan"-henkinen spontaani anarkistinen vallankumous, vaan ulkopuolinen pahis pitää kaupunkia panttivankinaan ja kaikkien yllä leijuu lähestyvän kuoleman uhka ja täydellisen tuhon ilmapiiri. Ehkä elokuvantekijöiden - miksei myös katsojien - olisi ollut hyvä perehtyä äärimmäisen harvinaisiin tilanteisiin historiassa, jotka ovat kestäneet hetkeä pidempään ja piiruakaan muistuttaneet anarkistista ideaalia, vaikkapa Pariisin kommuuniin. Ranskan ja Venäjän suuret vallankumoukset eivät missään tapauksessa ole tällaisia. Vallankumous sinänsä on jo itsessään sotatila, jossa patoutunut viha ja ihmisluonteen huonot puolet pääsevät pulpahtamaan pinnalle. Väkivallasta seuraa harvoin mitään rakentavaa, toisin kuin rauhanomaisesta ja vapaasta anarkiasta.


Ristiriitainen olo jää siitäkin, että propagoiko elokuva käsitystä, että jokaista tarvitaan ja jokainen voi olla sankari. Vai hehkutetaanko yhden, muiden yläpuolelle nousevan, sankarin tärkeyttä? Alkupuolen teema kansan ihailemasta oikeamielisestä, joka todellisuudessa on roisto, jää mieleen. Mutta sekin on lopuksi epäselvää, ovatko vääristyneet ja huonotkin sankarihahmot parempia kuin ei mitään. Ylättävää on se, että täysin maailmankatsomuksellisten arvojeni vastainen paasaus ei herätä juurikaan vastareaktioita. Välillä hiukan hymyilyttää. Ehkä se johtuu siitä, että supersankarielokuvalta odottaa ja sietää enemmän älyvapaata moraalisaarnausta kuin road movielta. Jos tästä nyt minun päähäni jäi joku ajatus itämään, niin se - ehkä hieman vainoharhainen tunne - että pitäsikö sitä ruveta pelkäämään hyväntekeväisyystyötä tekeviä fiksuja naisia, Ties mitä ne hautovat kierossa päässään? Kaiken kaikkiaan elokuva antoi sitä mitä odotinkin: ei mitään suurta kokemusta, mutta muutama tunti hujahti rattoisasti.