Pysyn edelleen rock-lyriikassa. Löysin käsittelemäni albumin tänä keväänä. Vuosi 2013 on  ollut kohdallani jonkinasteista palaamista perusasioiden – niin kuin Pelle Miljoonan tuotannon – äärelle. Levy ei ilmeisesti ole ollut ainakaan viime aikoina kovin suosittu ja jäänyt vähälle huomiolle, ehkä siksi minäkin olin onnistunut sivuuttamaan sen tyystin. Yllätys olikin siksi melkoinen, kun albumi kolahti ja kovaa. Mielestäni siinä kiteytyi parhaiten artistin ehkä huomionarvoisin piirre lyyrikkona: suora tunteen palo yhdistettynä älykkyyteen ja ilmaisulliseen lahjakkuuteen. Mukana on myös  Pellelle ominainen tendenssi voimakkaan henkilökohtaisuuden ja voimakkaan yhteiskunnallisuuden purkautumiseen samassa teoksessa. Aika ei ole nakertanut tekstien iskevyyttä, ne ovat päin vastoin ajankohtaisempia kuin koskaan. Ensi kuunteluilla luulin albumin ilmestyneen vuonna 1995 ja hämmästelin silti, miten hyvin se osuu nykyaikaan. Kunnioitukseni lisääntyi entisestäänkin todetessani, että levy on ilmestynyt vuonna 1981. Se on siis tehty aikaudella, jolloin oli vielä kolme maailmaa ja ydinsodan uhka leijui ilmassa voimakkaampana kuin nykyään. Terävin kärki teksteissä suunnataan silti – yleisen typeryyden, pahuuden ja välinpitämättömyyden lisäksi – kapitalismin ikäviin piirteisiin ja kolonialismiin. Kappaleet voisivat olla kirjoitetut aivan hyvin tänä päivänä.

 

Albumi rakentaa tekstuaalisesti tyylikkään kaaren alkaen ja päättyen hipsteröintiin. Välillä käydään viiltävän syvissä vesissä, pohditaan Eurooppaa, kolmannen maailman riistoa, ydinsodan uhkaa, lapsuuden viattomuutta ja ”nykypäivän” Suomea. Kantaaottavat jaksot eivät kuitenkaan ole mitään väsähtänyttä narinaa, ininää ja nyyhkytystä, vaan ilmaisu pysyy voimakkaana: aidot tunteet välittyvät kuuntelijalle ja sykähdyttävät tämän synapseja.. Ensimmäisessä ja viimeisissä lauluissa taas juodaan suoraan elämänpuun vahvistavaa ja tervehdyttävää mahlaa. Kantava teema levyn alusta asti on itsen suhde muihin. Vieraantuneisuus ja toivo paremmasta. Yhteiskunta kuvataan valehtelijoiden ja typerysten temmellyskentäksi, jossa ainoat toimintakeinot pysyäkseen kiinni asioiden ytimessä ovat taistelu tai pakeneminen. Levyn positiivinen loppu jättää kuitenkin tunteen toisenlaisestakin mahdollisuudesta.

 

Periaatteessa lapsille ei pitäisi tuputtaa yhtään mitään, mutta ”Aika laulaa, tanssia ja kasvaa” –kappaleen voisi kyllä soittaa ainakin omille lapsilleen. Lisäksi jokainen voisi kuunnella sen heti herättyään aamuisin kahvin kera. Siinä hehkutetaan nuoruutta, voimaa ja aitoa elämäniloa. Huumoria on myös: ”synnyin tanssimaan tankkien päällä / sotilaan kiväärin perällä / kenraalien miekan terällä / ja sotamarsalkan nenällä”. Oikea suhtautuminen tärkeileviin pyssymiehiin. Säkeistöissä käydään läpi koko elämän huuma ja kirjo, joihin laulun lyyrinen minä on ”syntynyt”. Minä/toinen suhde tulee kertosäkeessä, jossa toivotaan toisellekin uskallusta tarttua kiinni aitoon olemiseen ja vastata ajan haasteeseen. Meissä jokaisessa uinuu halu hyvään – väittää teksti – ”kaikkialla halu on vahva”. Joskus tuo halu vain on haudattu ydinjätettä syvemmälle peruskallioon. Kaiken kaikkiaan biisi juhlii nuoruutta ja elämää monimuotoisuuksineen. Kertosäettä lukuunottamatta viimeinen lause on me-muodossa. Edellisessä säkeessä käännetään katse tulevaisuuteen. ”synnyin kasvamaan huomiseen / ja maailmaan uuteen / meillä on oikeus onneen / ja voima oikeuteen”. Näin sitä pitää, toivottavasti nykynuorisolla on sama asenne.

 

Seuraavassa kappaleessa ovet ovat vielä avoimet, mutta retoriikka alkaa saada synkempiä sävyjä. Kappale julistaa tosiaan nimensä mukaisesti ovien olevan avoimia. Siltikin ihmiset tuntuvat jäävän sisälle kyhjöttämään. Tasapainoilu positiivisen ja negatiivisen välillä kulkee juonteena tekstin loppuun asti. Kappale esimerkiksi alkaa eläväisellä luontokuvalla ja siirtyy sitten toteamaan ”mutta markkinoilla orjien arvo yhä halpenee”. Hieman lipsahtaa ajatuksiin nykyajan meininki seuraavastakin pätkästä: ”kulttuurin kuollut ruho tulee syliin / herkkä vanhapiika puhkee kyyneliin / tuntuu kuin kaikki olisivat kaiken jo sanoneet”. Toisessa säkeistössä raivoavat eroottinen tuuli ja neuroottinen myrsky, jossa seissyt yksinäinen paljastaa arpensa. Edellinen kappale juhli elämää, tämä kappale vapautta. ”tämä työntyy jokaiseen kotiin / joka naistenlehden konttoriin / sillä vartijat ovat hukanneet avaimet / ja ovet ovat avoimet”. Kokonaisuutena näin selkeän positiivinen ei teksti ole. Ovethan ovat aina avoimet jokaiselle meistä, multa silti tahdomme jäädä vangeiksi mieleltämme: ”kaikki ovat kaukaisimpaan nurkkaan paenneet”. Nykyajan suunnattomista negatiivisuuksista huolimatta aistin tai fantasioin tällaista olevan käynnissä tänään: ”maailmalta kuuluu outoja ääniä / vaatimusta, valitusta ja voitonlaulua / kohti vapautta kurkottaa kaikenvärisiä käsiä / ja joka tuuli tuo inhimillisyyden kaikuja”. Tulkitsen vapauden joksin muuksi, kuin tietyksi yhteiskuntajärjestelmäksi, korkeintaan sellaisen puutteeksi. Vapaus on irtisnoutumista kaikenlaisesta (ainakin negatiivisesta)vallankäytöstä: ”siellä missä veli veljeään nöyryyttää / ja sotilassaappaan alta syyttömät huutavat”. Loppujen lopuksi tekstistä on vaikea tehdä selkeää ja yksiselitteistä tulkintaa. Ainahan ne ovet ovat avoimet, mutta siltikin: onko maailma mennyt parempaan suuntaan 30 vuodessa? Ja tuleeko menemään seuraavissa? Edellinen kysymys on liian monitulkintainen ja jälkimmäinen jäänee toivottavasti edes sellaiseksi. 

 

”Euroopan valot” pohtii Euroopan nykypäivää ja tulevaisuutta. Tässäkin tekstissä uumoillaan mahdollisia tulevia mullistuksia: ”pinnan alla levottomuus kasvaa / eurooppa nelosella saattaa loppu tulla vastaan”. Perinteet ja – usein verinen – historia on kappaleen lyriikassa mukana, mutta enemmän se pohdiskelee eteen päin pyöriviä historian pyöriä ja nykypäivää. Sen enempää kapitalismia kuin sosialismiakaan ei nähdä oikein hyviin tuloksiin johtaviksi systeemeiksi. ”sosialismin päättymätön jono / nöyränä marssii punatähden hohteessa / ja kapitalismin päätön joukko / ylpeänä tanssii keinoauringon loisteessa”. Tulee mieleen Vladimir Sorokinin romaani ”Jono”. Teos, joka järjettömän jonottamisen kuvaamisen avulla nousee kokonaisen kuolevan ”kommunismin” kuvaksi. Kapitalismin joukko on puolestaan entistä päättömämpi, nyt se on pääsemässä kokonaan irti siteistään ja marssittaa maailmaa kohti tuhoa. Vaikka Neuvostoliittoa ei ihannoida, nostetaan vallankumousrunoilija Majakovskin kadulla kaikuva nauru tulevaisuutta enteileväksi ja vastavoimaksi ylensyöneelle eliitille, asia miellyttää minua. Tämänkin kappaleen teksti on paikoin hyvinkin agressiolla ja voimalla latautunut: ”päämajassa markkinoidaan vihaa / se ylensyöneille on viinaa / humaltuen he jatkavat roomalaisia orgioitaan / saattaakseen orjiensa päälle oksentaa”. Teksti on silti enemmän kyselevä kuin toteava päättyen kysymykseen ”missä olet Eurooppa?”.

 

”Kun aseet puhuvat” avautuu näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta erittäin monille tulkinnoille. Hetihän mieleen tulee kappaleen pasifistisuus ja se, että ydinsodan jälkeen ei ole jäljellä enää mitään. Seuraavaksi sitä, että väkivalta tuhoaa aina jotakin korvaamatonta. Yhdenkin ihmisen kuoleminen laikaisee kokonaisen siivun olevaisuutta tyhjyyteen. Biisiä kuunnellessa juontuu myös ajattelemaan kaiken väliaikaisuutta yleensä. Toisaalta myös juurikin väliaikaisten asioiden arvoa ja sitä, että niitä ei enää kuoleman jälkeen ole. Kaiken kauneus ja elämän rikkaus ovat asioita, joita pitäisi kunnioittaa joka päivä, ennen kuin on liian myöhäistä. Kappaleen rakenne on sellainen, että siinä vaihtelevat sellaiset yksityiset asiat ja näkökulma ja sitten taas kulttuuriset jutut, joita ei enää ole, kun aseet ovat puhuneet. Esimerkit molemmista: ”kaunista on lintujen laulu / kesäyön tuoksuva hiljaisuus / ilon ja onnen tanssiva satu / kristallihetki jota joskus on ikuisuus / ja valkeat enkelit unessa / kaikkeuden silmät avaruudessa / rakasta on polttava tunne / kaipuu toiseen ihmiseen” ja ”kun aseet puhuvat / ei ole enää arvoja / ei vihaa / ei rakkautta / ei väkivaltaa / ei seksiä / ei musiikkia / ei lauluja / ei rumuutta / ei helvettiä / ei taivasta / ei pessimismiä / ei optimismia”. Vaikka ydinsodan miekka on noussut ylemmäksi päämme yltä viuhumasta, uhkaavat ihmiskuntaa ja maailmaa toisenlaiset tuhon uhkakuvat. Kappeleen perussanomakin toimii siinä mielessä yhä edelleen. Ja ne ydinkärjetkin ovat yhä varastoissa jossain

 

”Äiti, mull’ on paha olla” tsipaleen bongasin joskus spotifystä, mutta en pystynyt sitä kuuntelemaan. Ajattelin, ettei tuon nimistä kappaletta voi kukaan oikeasti tehdä tai kuunnella, jos kohdeyleisönä ovat yli 10-vuotiaat. ”Tässä jopa Pellekin menee liian pitkälle”, pohdiskelin. Kappale on täyttä terästä. Tekstissä ”tuntematon hirviö” hallitsee maailmaa – jopa Nobelin rauhanpalkinto kaulassaan – ja kylvää pelkoa ihmisiin. Kristinuskossahan Saatanaa sanotaan jossakin yhteydessä maailman valtiaaksi. Kertosäkeistöissä huudetaan äiteelle, että itsellä ja koko maailmalla on paha olla. Teemana on myös itsen suhde toisiin, nämä ovat välinpitämättömiä, pikkusieluisia tai jopa pahoja. Vieraantuneisuus lienee tässäkin yhteydessä oikea sana: ”ketään ei kiinnosta / mitä tapahtuu / niin vähän ja niin turhaa / päähänsä mahtuu ”. Terä, joka leikkaa yleisen kulttuurisen tolkuttomuuden, ei ole tylsynyt: ”totinen torvensoittaja / puhaltaa ruostuneeseen trumpettiin / esitys on loistava / mutta pelkkää humpuukkii / keltaisin hampain / kyynisesti hymyillen / hän poistuu kautta rantain / armonpaloja pyydellen / ja narri heittää ilmaan kaskun / vetää takataskustaan toisen / lopuksi esittää laskun / kanssa naurun sairaalloisen / enkä mä tiedä / onks tää vielä vitsiä”. Tätä päivää, tätä päivää. Levyn useista merkityksistä tässäkin tulee ilmi kyynisyyden ja välinpitämättömyyden oleminen rikos ihmisyyttä vastaan. Myös kertojaminän lohduttomuus ja toivottomuus on riipaisevaa, maailma on päin hittoa, eikä missään ole pakopaikkaa hirviöltä. Teksti on levyn nadiiri, siitä se alkaa hitaasti ja varovaisesti kohota kohti loppuhupennusta.

 

Kolonialismikriittinen ”Joskus tulee aika maksaa takaisin” sisältää jo nimensä mukaisesti pisaran positiivisuutta. Kuvaus lähtee munaisista sankareista ja länsimaiden siirtomaaimperiumien ja Yhdysvaltojen perustamiseen vaadituista hirmutöistä. Meidän on turha yrittää pestä käsiämme verestä. Kertosäkeen lisäksi vilahtelee muutenkin lupaus vääryyksien oikaisemisesta ”katkeruus kasvaa kunnes aika on taistella”. Seuraa länsimaisen varauden perustuminen riistolle ja kolmannessa maailmassa supervaltojen aseilla käydyt sodat. Kaikenkaikkiaan yksinkertainen teksti, loppu ei jätä sijaa selittelyille: ”hehkuvat silmät tuijottavat meitä / värjäten purppuraksi rauhallisen yön / silmät täynnä kyyneleitä / kysyen kuka on puhdas ja syytön / joku odottaa maailmaloppua / joku odottaa vapahtajaa / useimmat vain viikonloppua / mutta varma on vain yksi asia / joskus tulee aika maksaa takaisin / historian veriset uroteot / joskus tulee aika maksaa takaisin / hyvinvointimme jälkiverot”. Miettikää sitä. Olisin itse anteeksiannon kannalla, paitsi kun se koskee itseäni.

 

”Mitä tänään koulussa opit” on kai coverkappale 60-luvulta. Harvoin coveri sopii näin hyvin muuhun levyyn. Teksti sinänsä on naivihko, suloisilta lapsosilta kysellään, että mitä nämä ovat tänään koulussa oppineet. Kertosäkeessä puhutaan sodista ja lapsista ilman kotia. ”isä Jumala loi maan / ja ihminen loi kaikki lait / joiden nojalla tuhota sallitaan / luonto eläimet ja minutkin kai” tietynlainen naivistisuus sopii sinänsä hyvin, koska lausujana tai puhuttelun kohteena on lapsi. Ikävähköjen asioiden lisäksi opitaan kuitenkin, että tulee vielä aika, jolloin ”pahat ihmiset tuhoavat itsensä / sillä planeettojen laki ei tunne sääliä”. Sopiva väliaikaveto ennen kuin niitataan koko aikakausi ketoon.

 

”Katsoin ajan peiliin” totaalijyrää aikauden ja kanssaihmiset. Ne eivät tokikaan ole muuttuneet niin paljon, etteikö teksti yhä pakottaisi joko vetäytymään tai antautumaan. Harvoin törmää yhtä voimaaseen ajankuvaukseen. Käydään läpi erityyppisiä ihmisiä ja välillä heitellään sekaan yleisempiäkin huomioita. ”Media valvoo kamerasilmin demokratiaa”[...]”suunnitellen juonta dokumenteilleen / laatien käsikirjoitusta todellisuudelle”. Asiat ovat jopa hieman enmmän kallellaan tähän suuntaan nykyisin. Kansa on massiivisen passiivinen ja väistelee vastuutaan: ”valta kuuluu kansalle / mutta kansa ei tahdo sitä käyttää / vastuu kuuluu myös kansalle / mutta kansa vain äänestää”. Erikseen käydään läpi erityyppisiä henkilöitä jokamiehestä ja vääristä profeetoista sovinnaisuuteen alistuneeseen nuoreen pariin ja huumeidenkäyttäjästä tekopyhästi ”henkisiin ihmisiin”. Kappaleen puhuja ei armottomuudessaan unohda edes itseään. Lopulta annetaan ihmiskunnalle viimeinen armonisku: ”lopuksi tuli vieras ulkopuolelta / ristiaallokko päässään / ääni hädästä vapisten / huusi sielu apua / mutta toivonkipinä sammui / ihmisen nähdessään / hän hajosi tuhansiksi kappaleiksi / keskelle katua”. Täysin toivotonta kaikki ei ole, ihmiseltä ei nimittäin kokonaan kielletä voiton mahdollisuutta, vaikka sen saavuttavatkin vain harvat.

 

Viimeiset kaksi kappaletta kohottavat kuulijan istuviltaan ilmaan, eivät ne tosin kovin syvällisiin analyyseihin yllytä. Aurinko kuuluu jokaiselle ihmiselle maailmassa, eikä sille voi kukaan tehdä mitään pahaa, tai omistaa sitä. Se on siis hieman niin kuin Jumala. Nuoren intohimon kuvauksen kautta siirrytään totemaan, että vielä jossain on kauneutta, vapautta ja rakkautta ja että ystävä on kultaa kalliimpaa. Aina on jotain aitoa, pysyvää, koskematonta ja puhdasta, vähän niin kuin ihmisen sielussa. Päättävän kappaleen teksti menee: ”paratiisi nyt! paratiisi nyt! paratiisi nyt! / olemme kyllästyneet katselemaan jalokiviä yössä / tahdomme paratiisin nyt / kaikki yhdessä” Tähän ei kai voi enää lisätä mitään. 

 

”Rakkaudesta elämään” –albumi on huikasevan hienosti tehty, kaikki palaset loksahtavat kohdilleen ja toimivat yhdessä. Se antaa ihmiselle piristysruiskeen ja kiillottaa arkipäivän lian nuhjaannuttaman mielen ikkunan. Tietysti tämäkään levy ei sovi kaikille ihmisille ja kaikkina aikoina. Toisaalta lamaantuneen ja toisaalta yli äyräidensä kuohuvan yleismeiningin arvostelu saattaa herättää närästystä. Myöskin sen toivottelu, että yrittäisimme olla ja tehdä jotain hyvää ja aitoa saattaa joissakin ihmisissä nostattaa suoranaisia raivonpuuskia. Teksteissä on myös lievä – minun mielestäni terve – tendenssi asettua ikään kuin kaiken yläpuolelle ja nähdä asioita selvästi. Moinenhan tuntuu välistä ainakin minun pienessä sielussani suoranaiselta rikokselta omaa intellektuellista itseä vastaan. Paratiisin rakentamiseenhan ei voi toisia ihmisiä pakoittaa, omassa päässään ja läheisten kanssa sitä saattaa uskaltaa jopa yrittääkin. Albumi on edelleen ajankohtainen ja luulenpa näin olevan tulevaisuudessakin. Jotkin asiat ovat ikuisia.