Luin uudestaan Hessen romaanin "Arosusi". Kirja kertoo depressivisestä erakosta Harry Hallerista, jota riivaa itseviha, halveksunta yhteiskunnan ja kulttuurielämän teennäisyyttä sekä porvarillista laimeutta kohtaan. Näiden tunteiden kanssa ristiriidassa ovat hänen humaanit tunteensa. Kirjassa on kolme osiota. Esipuheen on kirjoittanut päähenkilön vuokraemännän poika. Hallerin muistiinpanoissa on kolmannen persoonan kuvaus "Arosudesta" eli päähenkilöstä. Muistiinpanojen mukaan hän sai sen tuntemattomalta mieheltä, mutta realismin rajoissa ei sen kirjoittaja voi olla kukaan muu kuin hän itse. Lopulta Harry oppii huumoria ja elämäniloa tapaamaltaan nuorelta Hemrineltä. Kirja loppuu surrealistiseen kohtaukseen "maagisesta teatterista". Nuorena kirja teki minuun kovan vaikutuksen. Nyt teksti tuntui alkuun hieman kömpelöltä, mutta kaappasi sitten yllättävästi mukaansa. Harry Hallerin epätoivo tuntuu hieman lapselliselta, mutta tällä lukemalla kiinnitin huomioni kirjan moniin eri tasoihin, jotka tekevät päähenkiön kuvailemisen funktion hieman moniulotteisemmaksi. Alun slminäkijäkuvaus ja varsinkin - ilmeisesti Hallerin itsensä kolmannessa persoonassa kirjoittama - viileän analyyttinen ja hieman alentuvasti kohteeseensa suhtautuva lyhyt kirjoitus "arosudesta" tuovat mukaan lempeän ironian. Paatos asettuu hieman naurettavaan valoon, mutta toisaalta päähenkilö itse ei täysin hyväksy kuivan analyyttistä kuvausta itsestään. Siitä puuttuu elämä ja kärsimys.

 

Minuuksien moninaisuus on yksi kirjan teemoja ja varsinkin lyhyessä kolmannessa peroonassa kirjoitetussa jaksossa tämä tulee esiin voimakkaasti: "Sillä todellisuudessa ei yksinkertaisinkaan minuus ole suinkaan yhtenäinen, vaan se on koostunut loputtoman moninaisesta muotojen, asteiden, asemien, perintöosuuksien ja mahdollisuuksien kaaoksesta, - se on tähtitaivas pienoiskoossa. Sellainen jopa hyvinkin kehittyneille ihmisille ominainen harhakuva, että sielumme kaaos olisi yhtenäinen minuus, jonka muodot ja ääriviivat ovat muka kiinteät ja selvät, näyttää olevan ihmisille suoranainen elämäntarve". Jokaiselle uusimpaan humanistiseen tutkimukseen vähänkään tutustuneelle ovat psyykkisen minuuden yhtenäisyyden ongelma ja identiteettien keinotekoisuus tuttuja asioita. Vuonna 1927 tämä nyt oli luullakseni kuitenkin melko moderni väittämä. Toki Freud ja muutkin olivat jo alkaneet murtaa käsityksiä psyyken monoliittisuudesta.  Minä skitsofreenikkona tiedän omakohtaisesti minäkuvan pirstaleisuuden ongelmat. Siten eräänläinen "minäfantasia" on tosiaankin ihmiselle elämäntarve, jos hän haluaa pystyä toimimaan elämässä ja maailmassa. Kuitenkin tällaisen asian tiedostamisesta on monia etuja. Minuuksien moninaisuuden teema korostuu loppuratkaisussa, mutta sitä ennen on syytä pohtia hieman tämän erittäin merkitysrunsaan teoksen muita aspekteja.

 

 Desperatiivinen päähenkilö vieroksuu aikansa hengen lisäksi myös uusimpia teknillisiä keksintöjä. Hänen sanoissaan - hänen puhuessaan radiosta ja tekniikan tulevista mahdollisuuksista - on kyllä jotain profeetallista. "Ettei tämä hyödyttäisi meitä yhtään sen enempää kuin tämänpäivän radiokeskonenkaan - ihminen pakenisi sisintä itseään ja ominta päämääräänsä ja joutuisi yhä surkeammin hyödyttömien harrastuksien ja viihdykkeiden verkkoon". Tekniikan tuhoisuuteen palataan lopun maagisessa teatterissa, jossa Harry uneksii olevansa sodassa koneiden puolustajien ja niiden vastustajien välillä. Profeetaksi Hesse osoittautuu myös läpi kirjan toistuvissa päähenkilön arveluissa tulevasta sodasta. Päähenkilön pasifismi asettuu vasten aikakauden valtavirtaa, joka valmistelee uutterasti kostoa ja uutta sotaa. Idealistinen päähenkilö peräänkuuluttaa jokaisen henkilökohtaista vastuuta. Vastuunottaminen vaatisi tosin sitä, että täytyisi "pysähtyä ajattelemaan, kysyä itseltään että missä määrin minulla on syytä ja osuutta maailman pahuuteen ja sekasortoon".

 

Hallerin vastakohta ylevien ajatusten ja kyvyttömyyden elää kanssa saa hänet hieman naurettavaan valoon. Kun illanvietto erään professorin luona päättyy kohtaukseen, hän jo päättää päättää viimein päivänsä. Kuitenkin hän tapaa nuoren Herminen, joka ottaa tuuliajolla olevan ukon siipiensä suojaan ja pikkuhiljaa opettaa tämän elämään. "Olipa tämä sitten korkeinta viisautta tai yksinkertaista naiviutta, samantekevää: ken näin intensiivisesti ymmärsi elää nykyhetkessä ja nauttia silmänräpäyksen ilosta [...] sitä ei voinut elämä vahingoittaa". Syvimmillään Hermine ja Harry ovat kuitenkin samanlaisia "muutamien ihmisten osana on ikävöidä pyhitystä elämälleen, he eivät kotiudu elämän tylsyyteen ja raakuuteen". Vietin ja hengen lisäksi yksi päähenkilöä repivistä monista ristiriidoista on arkielämän banaaliuden ja huippuhetkien välinen vastakohta. Kaipuu ikuisuuteen yhdistää Herminen ja Harryn kaltaisia päälle päin täysin eri puusta veistettyjä persoonia. Herminen hermafrodiittisen olemuksen syvempi pohtiminen vaatisi omaa kirjoitusta. Kirjan lopussa olevissa naamiaisissa hän tosiaan onkin pukeutunut mieheksi. Lesbolaisen tai homoseksuaalisen rakkauden olemassaolon myöntäminen ei ollut kaksikymmentäluvulla kaunokirjallisuudessa kovin yleistä. 

 

Kirjan syvyyskohdan muodostaa Harryn kuvaus epäonnistuneista päivällisistä erään professorin luona. Sen jälkeen hän ei pysty menemään kotiinsa, koska häntä odottaa siellä vain yksi asia: partaveitsi, jolla tappaa itsensä. Kapakassa hän kohtaa pelastavaksi enkelikseen osoittautuvan Herminen. Tämä osoittaa hänelle heti, että hän on vain typerä pikkupoika. Kysymys on eritoten Goethen kuvasta, joka Harrya vimmastutti professorin kotona; "jos hän olisi viisas, niin hän yksinkertaisesti vain nauraisi taiteilijalle ja professorille. Jos hän olisi hullu, hän paikaisi Goethe-paran kuvan päin heidän naamaansa. Mutta kun hän on vain pahainen pojannulikka, niin hän juoksee kotiin ja tahtoo itsensä hirttää...". Herminellä itselläänkin - vaikka aluksi vaikuttaakin pelkältä päiväperholta - on oma synkkä puolensa. Myös hän haluaa kuolla. Maagisen teatterin huumassa Harry tuikkaakin lupauksensa mukaisesti naista veitsellä, mutta veitsi onkin teatterin rekvisiittaa ja loppu jää onnellisen avoimeksi.

 

Ennen kuin on valmis astumaan maagiseen teatteriin, oppii kyynikko-Harry juhlimaan. "tänä siunattuna yönä, puhkesi myös minussa, Arosusi Harryssa, sama vapaa nauru, minä uin itse samassa syvässä, lapsekkaassa, satumaisessa onnessa, minä hengitin itse samaa suloista, uneksittua huumaa, joukkoilon, musiikin, rytmin, viinin ja sukupuolihalun huumaa, jonka ylistystä olin ennen pilkallisen ylenkatseellisesti kuunnellut". Tämä juhliminen on kuitenkin vasta alkusoittoa, valmistelua varsinaisen matkan alkamiseen maagisessa teatterissa.

 

Hulluus ja huumori ovat vapauttavia voimia. Maaginen teatteri on mainoslauseensa mukaan "ainoastaan hulluille". Positiivista hulluutta pitää olla nähdäkseen elämän ja mielikuvituksen rikkauden ja monimuotoisuuden, ymmärtääkseen elämän maagiseksi teatteriksi. Huumorin lääkettä päähenkilön ongelmiin peräänkuulutettiin jo alkupuolen objektiivisessa kirjasessa: "Kyky elää maailmassa ikään kuin maailmaa ei olisikaan, arvossapitää lakia ja silti olla sen yläpuolella, omistaa ikään kuin ei lainkaan omistaisi, kieltäytyä, alistua ikään kuin mitään uhria ei olisikaan - [...]pystyy ainoastaan huumori totisesti täyttämään". Lukijalle voi herätä monenkilaisia mielipiteitä tällaisesta huumorin avulla alistumisesta ja omistamisesta, mutta arosudelle me kyllä sitä toivomme. Sen hän myös saavuttaakin viimeisissä jaksoissa, hänen täytyy kyetä nauramaan ennen astumistaan maagiseen teatteriin. Nimenomaan tärkeintä on itselleen, omalle peilikuvalleen nauraminen Kirjan voimakkain teema ja myös päähenkilön itsestään vapautumisen avain on persoonan hajoittaminen ja uudelleen rakentaminen. Ainekset ovat toki meistä itsestämme peräisin, mutta teatterin shakkipeli lukemattomilla erilaisilla Harry-nappuloilla osoittaa, ne voivat muodostaa loputtomiin erilaisia kombinaatioita.

 

Kirjan tunnevaikutus oli ehkä asteen viileämpi kuin nuorena. Älyllisesti luulen saaneeni siitä taas enemmänkin irti. Mikään maailman vaikein tulkittava romaani ei "Arosusi" ole, mutta yksioikoiseen julistukseen tai kiveenhakattuihin merkityksiin ei se sovi, ja hyvä niin. Kirja jättää hyvän mielen siirtymällä alkupuolen ahdistavista, masentuneista ja katkerista tunnelmista juhlimaan elämän maagista monimuotoisuutta ja persoonan sekä mielikuvituksen kaleidoskooppimaista rikkautta. Se on matka, joka voi auttaa lukijaa omassa matkassaan kohti vapauttavaa, hullua huumoria.