Kirjailijasta: "Balzac oli kylmä egoisti", kirjoitti eräs viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuushistorioitsija. Vaikka pidänkin uskalletuista mielipiteistä, Balzacin elämä ja tuotanto eivät tue tätä väitettä. Ensinnäkin todellinen egoisti olisi luultavimmin käyttänyt elämänsä johonkin muuhun kuin valtavan tuotannon kirjoittamiseen. Myöskään Balzacin kirjojen sisältö ei tue näkemystä. Vaikka hän on hyvin voimakkaasti aateliston ja kuningas- sekä keisarivallan ihailija, on hän rehellisten, työteliäitten ja omanvoitonpyyteettömien ihmisten ihailija. Selkeästä yhteiskunnallisesta asennoitumisestaan huolimatta Balzac on "henkisen aatelisuuden" kirjailija, sortumatta silti pateettisuuteen. Eikä sitäpaitsi voi olla ihailematta tyyppiä, joka ottaa omatoimisesti nimeensä "de" väliosan. Tällä hän ei halunnut pettää ketään vaan tiesi kaikkien tietävän, että hänellä ei ole aristokraattisia sukujuuria eikä aatelisarvoa. Romantiikan naivius puuttuu Balzacin kirjoista sekä tarinan juonten tasolla että henkilökuvauksesta, mutta selkeitä jäänteitä romantiikasta on löydettävissä. Eritoten kuvauksen ja kerronnan tasolla hän kuitenkin edustaa jo orastavaa realismia.
"Bette-serkku" ei omasta mielestäni nouse "Kadonneiden illuusioiden" tasolle. Romaani on perheromaani uskollisuudesta, petollisuudesta, valheellisuudesta ja katkeruudesta. Nuori ja menestyvä Paroni Hulot nai kauniin maalaistytön Adelinen ja ottaa mukaansa Pariisiin myös koko ikänsä kaltoin kohdellun rumemman Bette-serkun. Ennen pitkää paroni hullaantuu naisiin toisensa perään ja tuhlaa omaisuutensa ja saattaa jatkuvasti koko perheen vararikkoon. Bette-serkku elää suhteellisessa köyhyydessä. Hän kohtaa itsemurhaa yrittäneen - maanpaossa ja nälkäkuoleman partaalla olevan - puolalaisen kreivi Steinbockin, jonka hän pelastaa ja muovaa tästä lahjakkaan kuvataiteilijan. Steinbockiin Bette kohdistaa koko käyttämättä jääneiden tunteidensa ja elinvoimansa varaston, mutta muuttuen jo sairaaksi omistushalussaan. Kun paronittaren tytär Hortense menee naimisiin kreivin kanssa, Betteen patutunut katkera kostonhalu perhettä ja etenkin Adelinea muuttuu vimmaiseksi. Tässä hän saa ystäväkseen ja välikappaleekseen erään rouva Marneffen, jonka ympärille koko loppuromaani tavallaan tiivistyy.
Bette ja Adeline muodostavat romaanin läpi kantavan vastapoolin. Rumahko,sisukas, salakitkerä ja kaltoinkohdeltu Bette ja kuvankaunis, yltiöhurskas ja -uskollinen Adeline saavat lopussa kumpikin huonolle elämälleen huonon päätöksen. Bette kuolee kun Rouva Marneffe on murhattu tämä brasilialaisen rakastajan toimesta, perheen raha-asiat ovat kunnossa, paroni näyttää palanneen viimeisiksi vuosiksi kotiinsa ja muutenkin kaikki on kääntynyt parhain päin. Adeline menehtyy yllätettyään ikälopun paronin lupaamasta keittäjättärelle paronittaren arvoa Adelinen kuoltua. Kumpikin on viime kädessä mielestäni hukkaan heitetyn elämän kuvaus. Bette ei saa lopulta kostoaan, eikä nautintoa, vaikka hän kuoleekin kennenkään tajuamatta hänen salaisia masinointejaan ja kaikkien pitäessä häntä hyväntekijänä. Adelinen järjen- ja todellisuudenvastaiset ihanteelliset tunteet eivät nekään saa kuin vahinkoa aikaiseksi hänelle itselleen ja muille. Kummankin elämästä olisi voinut tulla hieman erinäköinen, jos he olisivat ymmärtäneet puutarhuroida pakkomielteitään hyödylliseen suuntaan.
Luonneheikko ja ailahteleva paroni Hulot on kirjan todellinen konna. Hänessä ei ole oikein mitään, ei ainakaan minkäänlaista aateluutta. Hulot ei kavahda mitään kataluutta saadakseen vain toteuttaa himoaan ja rappioitunutta itsetehostuksensa tarvetta. Naurettavasta ukosta, joka Adelinen silmissä läpi kirjan on ties mitä, ei löydy katumuksen kyvyn puutteeksi edes minkäänlaista todellista pahuutta. Tässä hän asettuu taas vastapooliksi veljelleen, sotamarsalkkalle ja sotasankarille. Jälkimmäisen hän ajaa itsemurhaan häpeästä varastettuaan valtiolta. Marsalkan hahmossa kiteytyy Balzacin kunnioitus sotilashyveitä ja eritoten Napoleonin keisarillista kaartia kohtaan. Victorin Hulot' sta kasvaa kaiken seurauksena Balzacin ihmisihanteen mukainen henkilö.
Kirjoittajalleen tyyppillinen - myönnettäköön että ajoittain jopa hivenen paatoksellinen - taiteilijakuva henkilöityy kreivi Steinbockissa, joka ei sitä lopulta toteuta. Einstein sanoi neroudesta olevan 1% lahjakkuutta ja 99% työtä. En tiedä, pitääkö tämä yhtä voimakkaasti paikkansa taiteen kuin muiden alojen kohdalla, mutta totuuden siemen siitä löytyy. Eräänlaisessa Betten nälkäorjuudessa Steinbockin lahjat kehittyvät ja hän saa aikaiseksi, mutta hetkelliset nautinnot ja elämän mukavuus veltostuttavat poloisen nopeasti. Lyhyiden välähdysten lisäksi Balzac päästää eräässä kohdin itsensä todella valloilleen, mistä tämä lainaus: "Henkinen työ, metsästys älyn ylänkömailla, on ihmisen suurimpia ponnistuksia. Kunniakkainta taiteessa - tällä sanalla käsitämme kaikkea, mitä ajatus luo - on rohkeus, sellainen rohkeus, josta tavallisella ihmisellä ei ole aavistustakaan ja joka ehkä ensi kerran selitetään vasta tässä. Wenceslas, synnynnäinen runoilija ja uneksija, oli köyhyyden hirvittävän puristuksen painossa, Betten orjuudessa sokeana kuin hevonen, jota silmälaput estävät näkemästö tiestä oikeaan tai vasempaan,, tuon Välttämättömyyden jumalatarta tai jonkinlaista alempaa kohtalotarta muistuttavan kovan neidin ruoskimana siirtynyt kuvittelemisesta luovaan työtön ylittäen näitä kahta maailmaa erottavan kuilun ehtimättä mitata sen syvyyttä. Ajatella, uneksia ja kuvitella mielessään kauniita teoksia on suloista askartelua. Se on kuin polttaisi jonkinlaisia taikasikareja, kuin viettäisi oikkujaan noudattavan kuritsaanin elämää[...]Käden pitää olla joka hetki valmiina työhön, joka hetki herkkänä tottelemaan ajatuksen käskyä. Mutta yhtä vähän kuin rakkaus on aina yhtä voimakasta, yhtä vähän aivoilla on aina luomisvoima vallassaan. [...]Täytyy kasvattaa lasta suurella vaivalla, panna se joka ilta makuulle maidosta kylläisenä, suudella sitä joka aamu väsymättömän hellänä kuin äiti, olla inhoamatta sen likaisuuttakin, pukea se sata kertaa kauniisiin vaatteisiin, jotka se aina repii, vaalia uupumatta tuon rajun elämän kouristuksia" jne.
Balzacilla on äärimmäisen ihaileva suhtautuminen naiskauneuteen. Kuvaillessaan eriluonteisia ja eri yhteiskuntaluokista olevia kaunottaria hän intoutuu usein haltioituneisiin ylistyslauluihin. Nämä ovat nautinnollista luettavaa, koska kirjailija on maalailuissaankin iskevän värikäs ja samalla osuvan tarkka kuvailija. Mitään kovin moderneja ajatuksia naisen roolista tai mahdollisuuksista hänellä ei tietenkään ole. He ovat joko miesten ihailijoita tai viettelijättäriä. Hyveelliset ja ihanteellisetkin naiset ovat tavalla tai toisella hölmöjä ja illuusioiden vallassa, missä tulee ilmi Balzacin hivenen inhorealistinen ihmiskuva. Kurtisaanien tuhansia temppuja ja keimailukeinoja hän kuvailee intohimoisella tarkkanäköisyydellä. Näissä tulee ilmi kirjan läpi kulkeva voimakas ihmisten keinotekoisuuden pohjavirta. Työvertauksen Balzac kuitenkin esittää avioliitostakin ja puolustaa jatkuvasti uskollisuutta, eritoten aviomiehen taholta.
"Bette-serkun" useimmin käytettyjä sanoja ovat frangi ja korot. Koko kirja pyörii lopulta rahan ympärillä, se paljastaa jo silloin yhteiskuntaa pyörittäneen - vai pitäisikö sanoa näivettäneen - voiman, rahan ylivallan joka nyt on tehnyt uuden tulemisensa. Ahneudessa ei sinänsä ole mitään uutta, kysymys on vain yhteiskunnallisista aste-eroista. Suurin osa kirjan henkilöistä elää kullankiilto silmissä. Pyrskähdyttävä on ukko Crevelin rouva Marneffelle aivan tosissaan tekemä tunnustus: "rakastan sinua kuin miljoonaa frangia". Korot juoksevat, rahaa kähmitään ja kahmitaan, sirkus pyörii ja kaiken sen keskellä ihmiten turhantärkeä tai mieletönkin touhuilu muistuttaa Balzacin teossarjan nimestä La Comédie humaine.
Kirjailija rakastaa Pariisia ja tuntee sen kuin omat taskunsa. Hän vertaa sitä mm. Niniveen, Babyloniin ja keisariajan Roomaan, kaupunkeihin joissa kurjuus ja loisto, hyve ja pahe elävät rinnakkain. Hänelle ominainen tyyli - ehkä jopa elämänkatsomus - josta käyttäisin sanaa romanttinen realismi on ajoin verrattain hilpeää: "Ne ovat jäännös muinaisesta korttelista, joka on ollut revittäväksi tuomittu siitä alkaen, kun Napoleon päätti rakennuttaa Louvren valmiiksi. Doyonné-katu ja -kuja ovat tämän synkän ja aution rykelmän ainoat sisäiset kulkuväylät. Asukkaat ovat kai haamuja, sillä heitä ei koskaan näy. Katukiveys, joka oli paljon matalammalla kuin Musée-kadun ajotiellä, on samalla tasolla kuin Froidmanteau-katu. Nämä talot, jotka torin pinnan korottamisen jälkeen ovat jääneet osittain maan sisään, ovat ikuisessa varjossa Louvren korkeiden, tältä puolelta pohjatuulen mustaamien galleriain takana. Pimeys, hiljaisuus, jäisen kylmä ilma ja maanpinnan luolamainen mataluus yhdessä tekevät nämä talot eräänlaisiksi kryptoiksi, elävien haudoiksi. Kun kulkee ajurinrattailla pitkin tätä kuollutta korttelinpuolikasta ja antaa katseensa painua Doyonné-kujalle, niin tuntee vilua sydämessään, ihmettelee, kuka voi asua tuolla, ja mitä mahtanee tapahtua iltaisin, kun tuo kuja muuttuu rosvojen pesäksi ja Pariisin paheet yövaipan verhossa pääsevät täyteen vapauteensa. Tämä jo itsessään pelottava kysymys tulee kammottavaksi, kun näkee, että noita niinsanottuja taloja ympäröi Richelieu-kadun puolelta suo, kokonainen aaltoilevien katukivien valtameri Tuileries-palatsin taholta, pienet puutarhat ja kolkot vajat galleriain suunnalta ja kokonaiset rakennuskivi- ja raunioerämaat vanhan Louvren puolelta. Henrik neljäs ja hänen jalattomat suosikkinsa tanssivat varmaan kuutamolla Margaretan päättömien päättömien rakastajien kanssa sarabandea näissä kivierämaissa, joiden yli kohoaa erään vielä pystyyn jääneen kappelin holvi ikään kuin osoittaakseen, että katolinen kirkko, joka Ranskassa on niin sitkeähenkinen, elää kaikkien koettelemusten yli. Pian neljäkymmentä vuotta Louvre on jo huutanut halkeilleitten muurien aukiolla ja irvistelevillä ikkunoillaan: 'leikatkaa nuo syylät pois minun kasvoiltani!' Epäilemättä tuo rosvojen pesä on havaittu tarpeelliseksi, on huomattu, että se on Pariisin sydämessä välttämätön symbolisoimaan sitä kurjuuden ja loiston rinnakkaisuutta, joka on tyypillistä tälle kaupunkien kuningattarelle. Siksipä näillä kylmillä raunioilla, joiden keskellä legitimistien sanomalehti on sairastunut kuolintautiinsa, noilla Musée-kadun viheliäisillä vajoilla ja sen varrella kyyhöttävien katukaupustelijoiden lauta-aitauksella onkin ehkä pitempi ja onnellisempi elämä kuin noilla kolmella hallitsijasuvulla"
Balzac rakastaa Pariisia ja Ranskaa. Häntä lukiessaan tulee tunne, että kirjailija tietää kaiken, näkee kaiken tuntee aivan kaiken alhaisimmista luolista hienoimpiin salonkeihin, kaikki yhteiskuntapiirit ja yhteiskunnalliset olot, pörssi ja kiinteistökeinotteluista palveluskunnan elämään ja taiteesta ihmiluonteeseen. Kuitenkin hänen timantintarkalta silmältään ja ensyklopedisilta aivoiltaa jää jotain huomaamatta. Balzacin isäänmaan- ja paikallisrakkaus on toki kovin ihailtavaa. Ei voi olla huomaamatta, että hän katselee kaikkea omien ihanteidensa muodostaman prisman läpi. Vaikka Balzacilla tuntee yhteiskunnalliset epäkohdat ja hänellä on myötätuntoa köyhyyttä kohtaan - esimerkiksi lopun kuvaus Atala Judicista on suorastaan sydäntäsärkevä - on hän auttamatta kiinni menneisyydessä. Vallankumouksellisuuteen, varsinkin vasemmistolaiseen sanomalehdistöön hän suhtautuu hyytävästi. Sanomalehdistö oli tuohon aikaan pelottava ase, se mahdollisti halvan joukkotiedotuksen, siinä missä se nyt on muuttunut valtaapitävien propagandalinnakkeeksi. Balzacilla ei ole kykyä nähdä, että aika ja raha ja porvaristo on jo ajanut Ancient Regimen ja keisarikunnan sekä vanhojen aatelisihanteiden ohi eikä tätä kehitystä kannata haikailla käännettäväksi taaksepäin. Hullut vuodet sekä tasavalta ovat tulossa. Lopulta "Bette-serkussa" parasta ovatkin sen voimakkaat ja tarkkanäköiset luonnekuvaukset, joita usein ilmaistaan visuaalisten kuvausten kautta. Myös kirjailijan ilmaisu tuottaa iloa.
