Kirjailijasta: "Balzac oli kylmä egoisti", kirjoitti eräs viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuushistorioitsija. Vaikka pidänkin uskalletuista mielipiteistä, Balzacin elämä ja tuotanto eivät tue tätä väitettä. Ensinnäkin todellinen egoisti olisi luultavimmin käyttänyt elämänsä johonkin muuhun kuin valtavan tuotannon kirjoittamiseen. Myöskään Balzacin kirjojen sisältö ei tue näkemystä. Vaikka hän on hyvin voimakkaasti aateliston ja kuningas- sekä keisarivallan ihailija, on hän rehellisten, työteliäitten ja omanvoitonpyyteettömien ihmisten ihailija. Selkeästä yhteiskunnallisesta asennoitumisestaan huolimatta Balzac on "henkisen aatelisuuden" kirjailija, sortumatta silti pateettisuuteen. Eikä sitäpaitsi voi olla ihailematta tyyppiä, joka ottaa omatoimisesti nimeensä "de" väliosan. Tällä hän ei halunnut pettää ketään vaan tiesi kaikkien tietävän, että hänellä ei ole aristokraattisia sukujuuria eikä aatelisarvoa. Romantiikan naivius puuttuu Balzacin kirjoista sekä tarinan juonten tasolla että henkilökuvauksesta, mutta selkeitä jäänteitä romantiikasta on löydettävissä. Eritoten kuvauksen ja kerronnan tasolla hän kuitenkin edustaa jo orastavaa realismia.

"Bette-serkku" ei omasta mielestäni nouse "Kadonneiden illuusioiden" tasolle. Romaani on perheromaani uskollisuudesta, petollisuudesta, valheellisuudesta ja katkeruudesta. Nuori ja menestyvä Paroni Hulot nai kauniin maalaistytön Adelinen ja ottaa mukaansa Pariisiin myös koko ikänsä kaltoin kohdellun rumemman Bette-serkun. Ennen pitkää paroni hullaantuu naisiin toisensa perään ja tuhlaa omaisuutensa ja saattaa jatkuvasti koko perheen vararikkoon. Bette-serkku elää suhteellisessa köyhyydessä. Hän kohtaa itsemurhaa yrittäneen - maanpaossa ja nälkäkuoleman partaalla olevan - puolalaisen kreivi Steinbockin, jonka hän pelastaa ja muovaa tästä lahjakkaan kuvataiteilijan. Steinbockiin Bette kohdistaa koko käyttämättä jääneiden tunteidensa ja elinvoimansa varaston, mutta muuttuen jo sairaaksi omistushalussaan. Kun paronittaren tytär Hortense menee naimisiin kreivin kanssa, Betteen patutunut katkera kostonhalu perhettä ja etenkin Adelinea muuttuu vimmaiseksi. Tässä hän saa ystäväkseen ja välikappaleekseen erään rouva Marneffen, jonka ympärille koko loppuromaani tavallaan tiivistyy.

Bette ja Adeline muodostavat romaanin läpi kantavan vastapoolin. Rumahko,sisukas, salakitkerä ja kaltoinkohdeltu Bette ja kuvankaunis, yltiöhurskas ja -uskollinen Adeline saavat lopussa kumpikin huonolle elämälleen huonon päätöksen. Bette kuolee kun Rouva Marneffe on murhattu tämä brasilialaisen rakastajan toimesta, perheen raha-asiat ovat kunnossa, paroni näyttää palanneen viimeisiksi vuosiksi kotiinsa ja muutenkin kaikki on kääntynyt parhain päin. Adeline menehtyy yllätettyään ikälopun paronin lupaamasta keittäjättärelle paronittaren arvoa Adelinen kuoltua. Kumpikin on viime kädessä mielestäni hukkaan heitetyn elämän kuvaus. Bette ei saa lopulta kostoaan, eikä nautintoa, vaikka hän kuoleekin kennenkään tajuamatta hänen salaisia masinointejaan ja kaikkien pitäessä häntä hyväntekijänä. Adelinen järjen- ja todellisuudenvastaiset ihanteelliset tunteet eivät nekään saa kuin vahinkoa aikaiseksi hänelle itselleen ja muille. Kummankin elämästä olisi voinut tulla hieman erinäköinen, jos he olisivat ymmärtäneet puutarhuroida pakkomielteitään hyödylliseen suuntaan.

Luonneheikko ja ailahteleva paroni Hulot on kirjan todellinen konna. Hänessä ei ole oikein mitään, ei ainakaan minkäänlaista aateluutta. Hulot ei kavahda mitään kataluutta saadakseen vain toteuttaa himoaan ja rappioitunutta itsetehostuksensa tarvetta. Naurettavasta ukosta, joka Adelinen silmissä läpi kirjan on ties mitä, ei löydy katumuksen kyvyn puutteeksi edes minkäänlaista todellista pahuutta. Tässä hän asettuu taas vastapooliksi veljelleen, sotamarsalkkalle ja sotasankarille. Jälkimmäisen hän ajaa itsemurhaan häpeästä varastettuaan valtiolta. Marsalkan hahmossa kiteytyy Balzacin kunnioitus sotilashyveitä ja eritoten Napoleonin keisarillista kaartia kohtaan. Victorin Hulot' sta kasvaa kaiken seurauksena Balzacin ihmisihanteen mukainen henkilö.

Kirjoittajalleen tyyppillinen - myönnettäköön että ajoittain jopa hivenen paatoksellinen - taiteilijakuva henkilöityy kreivi Steinbockissa, joka ei sitä lopulta toteuta. Einstein sanoi neroudesta olevan 1% lahjakkuutta ja 99% työtä. En tiedä, pitääkö tämä yhtä voimakkaasti paikkansa taiteen kuin muiden alojen kohdalla, mutta totuuden siemen siitä löytyy. Eräänlaisessa Betten nälkäorjuudessa Steinbockin lahjat kehittyvät ja hän saa aikaiseksi, mutta hetkelliset nautinnot ja elämän mukavuus veltostuttavat poloisen nopeasti. Lyhyiden välähdysten lisäksi Balzac päästää eräässä kohdin itsensä todella valloilleen, mistä tämä lainaus: "Henkinen työ, metsästys älyn ylänkömailla, on ihmisen suurimpia ponnistuksia. Kunniakkainta taiteessa - tällä sanalla käsitämme kaikkea, mitä ajatus luo - on rohkeus, sellainen rohkeus, josta tavallisella ihmisellä ei ole aavistustakaan ja joka ehkä ensi kerran selitetään vasta tässä. Wenceslas, synnynnäinen runoilija ja uneksija, oli köyhyyden hirvittävän puristuksen painossa, Betten orjuudessa sokeana kuin hevonen, jota silmälaput estävät näkemästö tiestä oikeaan tai vasempaan,, tuon Välttämättömyyden jumalatarta tai jonkinlaista alempaa kohtalotarta muistuttavan kovan neidin ruoskimana siirtynyt kuvittelemisesta luovaan työtön ylittäen näitä kahta maailmaa erottavan kuilun ehtimättä mitata sen syvyyttä. Ajatella, uneksia ja kuvitella mielessään kauniita teoksia on suloista askartelua. Se on kuin polttaisi jonkinlaisia taikasikareja, kuin viettäisi oikkujaan noudattavan kuritsaanin elämää[...]Käden pitää olla joka hetki valmiina työhön, joka hetki herkkänä tottelemaan ajatuksen käskyä. Mutta yhtä vähän kuin rakkaus on aina yhtä voimakasta, yhtä vähän aivoilla on aina luomisvoima vallassaan. [...]Täytyy kasvattaa lasta suurella vaivalla, panna se joka ilta makuulle maidosta kylläisenä, suudella sitä joka aamu väsymättömän hellänä kuin äiti, olla inhoamatta sen likaisuuttakin, pukea se sata kertaa kauniisiin vaatteisiin, jotka se aina repii, vaalia uupumatta tuon rajun elämän kouristuksia" jne.

Balzacilla on äärimmäisen ihaileva suhtautuminen naiskauneuteen. Kuvaillessaan eriluonteisia ja eri yhteiskuntaluokista olevia kaunottaria hän intoutuu usein haltioituneisiin ylistyslauluihin. Nämä ovat nautinnollista luettavaa, koska kirjailija on maalailuissaankin iskevän värikäs ja samalla osuvan tarkka  kuvailija. Mitään kovin moderneja ajatuksia naisen roolista tai mahdollisuuksista hänellä ei tietenkään ole. He ovat joko miesten ihailijoita tai viettelijättäriä. Hyveelliset ja ihanteellisetkin naiset ovat tavalla tai toisella hölmöjä ja illuusioiden vallassa, missä tulee ilmi Balzacin hivenen inhorealistinen ihmiskuva. Kurtisaanien tuhansia temppuja ja keimailukeinoja hän kuvailee intohimoisella tarkkanäköisyydellä. Näissä tulee ilmi kirjan läpi kulkeva voimakas ihmisten keinotekoisuuden pohjavirta. Työvertauksen Balzac kuitenkin esittää avioliitostakin ja puolustaa jatkuvasti uskollisuutta, eritoten aviomiehen taholta.

"Bette-serkun" useimmin käytettyjä sanoja ovat frangi ja korot. Koko kirja pyörii lopulta rahan ympärillä, se paljastaa jo silloin yhteiskuntaa pyörittäneen - vai pitäisikö sanoa näivettäneen - voiman, rahan ylivallan joka nyt on tehnyt uuden tulemisensa. Ahneudessa ei sinänsä ole mitään uutta, kysymys on vain yhteiskunnallisista aste-eroista. Suurin osa kirjan henkilöistä elää kullankiilto silmissä. Pyrskähdyttävä on ukko Crevelin rouva Marneffelle aivan tosissaan tekemä tunnustus: "rakastan sinua kuin miljoonaa frangia". Korot juoksevat, rahaa kähmitään ja kahmitaan, sirkus pyörii ja kaiken sen keskellä ihmiten turhantärkeä tai mieletönkin touhuilu muistuttaa Balzacin teossarjan nimestä La Comédie humaine.

Kirjailija rakastaa Pariisia ja tuntee sen kuin omat taskunsa. Hän vertaa sitä mm. Niniveen, Babyloniin ja keisariajan Roomaan, kaupunkeihin joissa kurjuus ja loisto, hyve ja pahe elävät rinnakkain. Hänelle ominainen tyyli - ehkä jopa elämänkatsomus - josta käyttäisin sanaa romanttinen realismi on ajoin verrattain hilpeää: "Ne ovat jäännös muinaisesta korttelista, joka on ollut revittäväksi tuomittu siitä alkaen, kun Napoleon päätti rakennuttaa Louvren valmiiksi. Doyonné-katu ja -kuja ovat tämän synkän ja aution rykelmän ainoat sisäiset kulkuväylät. Asukkaat ovat kai haamuja, sillä heitä ei koskaan näy. Katukiveys, joka oli paljon matalammalla kuin Musée-kadun ajotiellä, on samalla tasolla kuin Froidmanteau-katu. Nämä talot, jotka torin pinnan korottamisen jälkeen ovat jääneet osittain maan sisään, ovat ikuisessa varjossa Louvren korkeiden, tältä puolelta pohjatuulen mustaamien galleriain takana. Pimeys, hiljaisuus, jäisen kylmä ilma ja maanpinnan luolamainen mataluus yhdessä tekevät nämä talot eräänlaisiksi kryptoiksi, elävien haudoiksi. Kun kulkee ajurinrattailla pitkin tätä kuollutta korttelinpuolikasta ja antaa katseensa painua Doyonné-kujalle, niin tuntee vilua sydämessään, ihmettelee, kuka voi asua tuolla, ja mitä mahtanee tapahtua iltaisin, kun tuo kuja muuttuu rosvojen pesäksi ja Pariisin paheet yövaipan verhossa pääsevät täyteen vapauteensa. Tämä jo itsessään pelottava kysymys tulee kammottavaksi, kun näkee, että noita niinsanottuja taloja ympäröi Richelieu-kadun puolelta suo, kokonainen aaltoilevien katukivien valtameri Tuileries-palatsin taholta, pienet puutarhat ja kolkot vajat galleriain suunnalta ja kokonaiset rakennuskivi- ja raunioerämaat vanhan Louvren puolelta. Henrik neljäs ja hänen jalattomat suosikkinsa tanssivat varmaan kuutamolla Margaretan päättömien päättömien rakastajien kanssa sarabandea näissä kivierämaissa, joiden yli kohoaa erään vielä pystyyn jääneen kappelin holvi ikään kuin osoittaakseen, että katolinen kirkko, joka Ranskassa on niin sitkeähenkinen, elää kaikkien koettelemusten yli. Pian neljäkymmentä vuotta Louvre on jo huutanut halkeilleitten muurien aukiolla ja irvistelevillä ikkunoillaan: 'leikatkaa nuo syylät pois minun kasvoiltani!' Epäilemättä tuo rosvojen pesä on havaittu tarpeelliseksi, on huomattu, että se on Pariisin sydämessä välttämätön symbolisoimaan sitä kurjuuden ja loiston rinnakkaisuutta, joka on tyypillistä tälle kaupunkien kuningattarelle. Siksipä näillä kylmillä raunioilla, joiden keskellä legitimistien sanomalehti on sairastunut kuolintautiinsa, noilla Musée-kadun viheliäisillä vajoilla ja sen varrella kyyhöttävien katukaupustelijoiden lauta-aitauksella onkin ehkä pitempi ja onnellisempi elämä kuin noilla kolmella hallitsijasuvulla"

Balzac rakastaa Pariisia ja Ranskaa. Häntä lukiessaan tulee tunne, että kirjailija tietää kaiken, näkee kaiken tuntee aivan kaiken alhaisimmista luolista hienoimpiin salonkeihin, kaikki yhteiskuntapiirit ja yhteiskunnalliset olot, pörssi ja kiinteistökeinotteluista palveluskunnan elämään ja taiteesta ihmiluonteeseen. Kuitenkin hänen timantintarkalta silmältään ja ensyklopedisilta aivoiltaa jää jotain huomaamatta. Balzacin isäänmaan- ja paikallisrakkaus on toki kovin ihailtavaa. Ei voi olla huomaamatta, että hän katselee kaikkea omien ihanteidensa muodostaman prisman läpi. Vaikka Balzacilla tuntee yhteiskunnalliset epäkohdat ja hänellä on myötätuntoa köyhyyttä kohtaan - esimerkiksi lopun kuvaus Atala Judicista on suorastaan sydäntäsärkevä - on hän auttamatta kiinni menneisyydessä. Vallankumouksellisuuteen, varsinkin vasemmistolaiseen sanomalehdistöön hän suhtautuu hyytävästi. Sanomalehdistö oli tuohon aikaan pelottava ase, se mahdollisti halvan joukkotiedotuksen, siinä missä se nyt on muuttunut valtaapitävien propagandalinnakkeeksi. Balzacilla ei ole kykyä nähdä, että aika ja raha ja porvaristo on jo ajanut Ancient Regimen ja keisarikunnan sekä vanhojen aatelisihanteiden ohi eikä tätä kehitystä kannata haikailla käännettäväksi taaksepäin. Hullut vuodet sekä tasavalta ovat tulossa. Lopulta "Bette-serkussa" parasta ovatkin sen voimakkaat ja tarkkanäköiset luonnekuvaukset, joita usein ilmaistaan visuaalisten kuvausten kautta. Myös kirjailijan ilmaisu tuottaa iloa.

 

 

Luin uudestaan Hessen romaanin "Arosusi". Kirja kertoo depressivisestä erakosta Harry Hallerista, jota riivaa itseviha, halveksunta yhteiskunnan ja kulttuurielämän teennäisyyttä sekä porvarillista laimeutta kohtaan. Näiden tunteiden kanssa ristiriidassa ovat hänen humaanit tunteensa. Kirjassa on kolme osiota. Esipuheen on kirjoittanut päähenkilön vuokraemännän poika. Hallerin muistiinpanoissa on kolmannen persoonan kuvaus "Arosudesta" eli päähenkilöstä. Muistiinpanojen mukaan hän sai sen tuntemattomalta mieheltä, mutta realismin rajoissa ei sen kirjoittaja voi olla kukaan muu kuin hän itse. Lopulta Harry oppii huumoria ja elämäniloa tapaamaltaan nuorelta Hemrineltä. Kirja loppuu surrealistiseen kohtaukseen "maagisesta teatterista". Nuorena kirja teki minuun kovan vaikutuksen. Nyt teksti tuntui alkuun hieman kömpelöltä, mutta kaappasi sitten yllättävästi mukaansa. Harry Hallerin epätoivo tuntuu hieman lapselliselta, mutta tällä lukemalla kiinnitin huomioni kirjan moniin eri tasoihin, jotka tekevät päähenkiön kuvailemisen funktion hieman moniulotteisemmaksi. Alun slminäkijäkuvaus ja varsinkin - ilmeisesti Hallerin itsensä kolmannessa persoonassa kirjoittama - viileän analyyttinen ja hieman alentuvasti kohteeseensa suhtautuva lyhyt kirjoitus "arosudesta" tuovat mukaan lempeän ironian. Paatos asettuu hieman naurettavaan valoon, mutta toisaalta päähenkilö itse ei täysin hyväksy kuivan analyyttistä kuvausta itsestään. Siitä puuttuu elämä ja kärsimys.

 

Minuuksien moninaisuus on yksi kirjan teemoja ja varsinkin lyhyessä kolmannessa peroonassa kirjoitetussa jaksossa tämä tulee esiin voimakkaasti: "Sillä todellisuudessa ei yksinkertaisinkaan minuus ole suinkaan yhtenäinen, vaan se on koostunut loputtoman moninaisesta muotojen, asteiden, asemien, perintöosuuksien ja mahdollisuuksien kaaoksesta, - se on tähtitaivas pienoiskoossa. Sellainen jopa hyvinkin kehittyneille ihmisille ominainen harhakuva, että sielumme kaaos olisi yhtenäinen minuus, jonka muodot ja ääriviivat ovat muka kiinteät ja selvät, näyttää olevan ihmisille suoranainen elämäntarve". Jokaiselle uusimpaan humanistiseen tutkimukseen vähänkään tutustuneelle ovat psyykkisen minuuden yhtenäisyyden ongelma ja identiteettien keinotekoisuus tuttuja asioita. Vuonna 1927 tämä nyt oli luullakseni kuitenkin melko moderni väittämä. Toki Freud ja muutkin olivat jo alkaneet murtaa käsityksiä psyyken monoliittisuudesta.  Minä skitsofreenikkona tiedän omakohtaisesti minäkuvan pirstaleisuuden ongelmat. Siten eräänläinen "minäfantasia" on tosiaankin ihmiselle elämäntarve, jos hän haluaa pystyä toimimaan elämässä ja maailmassa. Kuitenkin tällaisen asian tiedostamisesta on monia etuja. Minuuksien moninaisuuden teema korostuu loppuratkaisussa, mutta sitä ennen on syytä pohtia hieman tämän erittäin merkitysrunsaan teoksen muita aspekteja.

 

 Desperatiivinen päähenkilö vieroksuu aikansa hengen lisäksi myös uusimpia teknillisiä keksintöjä. Hänen sanoissaan - hänen puhuessaan radiosta ja tekniikan tulevista mahdollisuuksista - on kyllä jotain profeetallista. "Ettei tämä hyödyttäisi meitä yhtään sen enempää kuin tämänpäivän radiokeskonenkaan - ihminen pakenisi sisintä itseään ja ominta päämääräänsä ja joutuisi yhä surkeammin hyödyttömien harrastuksien ja viihdykkeiden verkkoon". Tekniikan tuhoisuuteen palataan lopun maagisessa teatterissa, jossa Harry uneksii olevansa sodassa koneiden puolustajien ja niiden vastustajien välillä. Profeetaksi Hesse osoittautuu myös läpi kirjan toistuvissa päähenkilön arveluissa tulevasta sodasta. Päähenkilön pasifismi asettuu vasten aikakauden valtavirtaa, joka valmistelee uutterasti kostoa ja uutta sotaa. Idealistinen päähenkilö peräänkuuluttaa jokaisen henkilökohtaista vastuuta. Vastuunottaminen vaatisi tosin sitä, että täytyisi "pysähtyä ajattelemaan, kysyä itseltään että missä määrin minulla on syytä ja osuutta maailman pahuuteen ja sekasortoon".

 

Hallerin vastakohta ylevien ajatusten ja kyvyttömyyden elää kanssa saa hänet hieman naurettavaan valoon. Kun illanvietto erään professorin luona päättyy kohtaukseen, hän jo päättää päättää viimein päivänsä. Kuitenkin hän tapaa nuoren Herminen, joka ottaa tuuliajolla olevan ukon siipiensä suojaan ja pikkuhiljaa opettaa tämän elämään. "Olipa tämä sitten korkeinta viisautta tai yksinkertaista naiviutta, samantekevää: ken näin intensiivisesti ymmärsi elää nykyhetkessä ja nauttia silmänräpäyksen ilosta [...] sitä ei voinut elämä vahingoittaa". Syvimmillään Hermine ja Harry ovat kuitenkin samanlaisia "muutamien ihmisten osana on ikävöidä pyhitystä elämälleen, he eivät kotiudu elämän tylsyyteen ja raakuuteen". Vietin ja hengen lisäksi yksi päähenkilöä repivistä monista ristiriidoista on arkielämän banaaliuden ja huippuhetkien välinen vastakohta. Kaipuu ikuisuuteen yhdistää Herminen ja Harryn kaltaisia päälle päin täysin eri puusta veistettyjä persoonia. Herminen hermafrodiittisen olemuksen syvempi pohtiminen vaatisi omaa kirjoitusta. Kirjan lopussa olevissa naamiaisissa hän tosiaan onkin pukeutunut mieheksi. Lesbolaisen tai homoseksuaalisen rakkauden olemassaolon myöntäminen ei ollut kaksikymmentäluvulla kaunokirjallisuudessa kovin yleistä. 

 

Kirjan syvyyskohdan muodostaa Harryn kuvaus epäonnistuneista päivällisistä erään professorin luona. Sen jälkeen hän ei pysty menemään kotiinsa, koska häntä odottaa siellä vain yksi asia: partaveitsi, jolla tappaa itsensä. Kapakassa hän kohtaa pelastavaksi enkelikseen osoittautuvan Herminen. Tämä osoittaa hänelle heti, että hän on vain typerä pikkupoika. Kysymys on eritoten Goethen kuvasta, joka Harrya vimmastutti professorin kotona; "jos hän olisi viisas, niin hän yksinkertaisesti vain nauraisi taiteilijalle ja professorille. Jos hän olisi hullu, hän paikaisi Goethe-paran kuvan päin heidän naamaansa. Mutta kun hän on vain pahainen pojannulikka, niin hän juoksee kotiin ja tahtoo itsensä hirttää...". Herminellä itselläänkin - vaikka aluksi vaikuttaakin pelkältä päiväperholta - on oma synkkä puolensa. Myös hän haluaa kuolla. Maagisen teatterin huumassa Harry tuikkaakin lupauksensa mukaisesti naista veitsellä, mutta veitsi onkin teatterin rekvisiittaa ja loppu jää onnellisen avoimeksi.

 

Ennen kuin on valmis astumaan maagiseen teatteriin, oppii kyynikko-Harry juhlimaan. "tänä siunattuna yönä, puhkesi myös minussa, Arosusi Harryssa, sama vapaa nauru, minä uin itse samassa syvässä, lapsekkaassa, satumaisessa onnessa, minä hengitin itse samaa suloista, uneksittua huumaa, joukkoilon, musiikin, rytmin, viinin ja sukupuolihalun huumaa, jonka ylistystä olin ennen pilkallisen ylenkatseellisesti kuunnellut". Tämä juhliminen on kuitenkin vasta alkusoittoa, valmistelua varsinaisen matkan alkamiseen maagisessa teatterissa.

 

Hulluus ja huumori ovat vapauttavia voimia. Maaginen teatteri on mainoslauseensa mukaan "ainoastaan hulluille". Positiivista hulluutta pitää olla nähdäkseen elämän ja mielikuvituksen rikkauden ja monimuotoisuuden, ymmärtääkseen elämän maagiseksi teatteriksi. Huumorin lääkettä päähenkilön ongelmiin peräänkuulutettiin jo alkupuolen objektiivisessa kirjasessa: "Kyky elää maailmassa ikään kuin maailmaa ei olisikaan, arvossapitää lakia ja silti olla sen yläpuolella, omistaa ikään kuin ei lainkaan omistaisi, kieltäytyä, alistua ikään kuin mitään uhria ei olisikaan - [...]pystyy ainoastaan huumori totisesti täyttämään". Lukijalle voi herätä monenkilaisia mielipiteitä tällaisesta huumorin avulla alistumisesta ja omistamisesta, mutta arosudelle me kyllä sitä toivomme. Sen hän myös saavuttaakin viimeisissä jaksoissa, hänen täytyy kyetä nauramaan ennen astumistaan maagiseen teatteriin. Nimenomaan tärkeintä on itselleen, omalle peilikuvalleen nauraminen Kirjan voimakkain teema ja myös päähenkilön itsestään vapautumisen avain on persoonan hajoittaminen ja uudelleen rakentaminen. Ainekset ovat toki meistä itsestämme peräisin, mutta teatterin shakkipeli lukemattomilla erilaisilla Harry-nappuloilla osoittaa, ne voivat muodostaa loputtomiin erilaisia kombinaatioita.

 

Kirjan tunnevaikutus oli ehkä asteen viileämpi kuin nuorena. Älyllisesti luulen saaneeni siitä taas enemmänkin irti. Mikään maailman vaikein tulkittava romaani ei "Arosusi" ole, mutta yksioikoiseen julistukseen tai kiveenhakattuihin merkityksiin ei se sovi, ja hyvä niin. Kirja jättää hyvän mielen siirtymällä alkupuolen ahdistavista, masentuneista ja katkerista tunnelmista juhlimaan elämän maagista monimuotoisuutta ja persoonan sekä mielikuvituksen kaleidoskooppimaista rikkautta. Se on matka, joka voi auttaa lukijaa omassa matkassaan kohti vapauttavaa, hullua huumoria. 

 

 

 

 

Maailmassa osataan tehdä hyviäkin toimintaelokuvia. Vuonna 2006 valmistuneessa ”Ihmisen pojat” –elokuvassa on kaikki osa-alueet kohdallaan. Uskottava juoni, riittävästi realistista jännitystä ja hieno humanistinen sanoma. Ensiksi täytyy mainita, että oikea käännös elokuvan nimestä olisi tietenkin ollut ”Ihmisen lapset”. Käytetty suomenkielinen nimi kohdistaa toisaalta liikaa huomiota miessukupuoleen ja toisaalta sisältää hieman uskonnollista painolastia. Tottahan se on, että niin elokuvassa kuin tosielämässäkin suurimman osan järjettömästä sotimisesta hoitavat miehet, mutta liikaa asiaa ei alleviivata. Muukin elokuvan yhteiskunnallis-pasifistinen annos on tarjoiltu sopivan puolikypsänä, ei liian verisesti yksinkertaistettuna, mutta ei myöskään mitäänsanomattomaksi pohjaanpoltettunakaan. Jos täytyy jotakin negatiivista sanoa, niin ehkä loppukohtauksessa vähempikin sotiminen olisi riittänyt, mutta pitäähän massojenkin saada huvinsa.

 

”Ihmisen pojat” kertoo lähitulevaisuuden maailmasta, jossa ei kahdeksaantoista vuoteen ole syntynyt lapsia. Muu maailma on ajautunut kaaokseen ja sotaan, mutta Iso-Britannia muodostaa itseensä linnoittautuneen järjestyksen saarekkeen. Syntyvyyden loppuminen on johtanut lopunaikojen tunnelmien takia väkivaltaan. Isossa-Britanniassa järjestystä pidetään yllä rautaisella kouralla ja laittomia siirtolaisia vainotaan ja kohdellaan kuin eläimiä. Myös eriytyminen valtion sisällä on esitetty hyvin selkeästi, päähenkilö matkustaa turvattomien slummien kautta suojatulle vyöhykkeelle, jossa puut viheriöivät ja värikkäästi asustetut korusotilaat ratsastelevat. Yleinen mieliala on johtanut siihen, että hallitus jakaa itsemurhapakkauksia, mutta kannabis pysyy yhä laittomana. Päähenkilö Theo toteaa ystävälleen kyynisesti, että uusi syntyvyysaalto ei auttaisi enää, koska maailma on jo mennyt raiteiltaan. Lisääpä hän vielä, että se taisi olla raiteiltaan jo ennen syntyvyyden laskua.

 

Päähenkilö joutuu entisen naisystävänsä kautta mukaan siirtolaisten oikeuksia puolustavan ”Kalat” -järjestön yritykseen salakuljettaa raskaana oleva tyttö pois maasta. Asia monimutkaistuu koska järjestön muu johto haluuakin käyttää syntyvää lasta kipinänä kansannousulle. He hoitavat entisen johtajansa hengiltä, mutta Theo ja raskaana oleva Kee hoitajineen pääsevät pakoon. Synkkä ja erittäin hyvin ihmisluontoa kuvaava asia: ihmiskunnan ensimmäinen toivo miesmuistiin on syntymässä. Uusi lapsi, joka voisi yhdistää siirtolaiset, valtaväestön ja kenties koko ihmiskunnan, mutta kiihkoilijat pyrkivät vain käyttämään sitä lisäverenvuodatukseen ryhtyäkseen. Vältytään siis naivistisilta, ”sorretut siirtolaiset, nouskaa kapinaan!” mielleyhtymiltä. Ei voi sen sijaan välttyä feministisiltä mielleyhtymiltä. Naiset ovat hyviä, hoivaavia ja rauhaarakastavia elokuvassa. Niin valtaväestöön kuuluva murhattu ”Kalat” -järjestön johtaja kuin siirtolaisnaisetkin. Siirtolaismiehet ovat sen sijaan hanakoita tarttumaan aseisiin. Hyvin sotaisalla kuvauksella nostetaan esiin feminiinisyyden arvo ja voima.

 

Kuvaus (laajasti ymmärrettynä) toimii erinomaisesti. Ränsistyvä yhteiskunta vanhoine autoineen ja kauduilla kulkevine riksoineen, itseensä väkivaltaisesti käpertyvä ja fasismiin kallistuva Britannia sekä pakolaisleirien lohduton ja kauhunsekainen tunnelma välittyvät uskottavasti. Sotatanner tuo mieleen lähi-idän. Henkilöhahmotkin toimivat, erityinen suosikkini on hyväntahtoinen, mutta energinen, filosofoiva vanha hippi. Muitakin helmiä voisi mainita, vaikka hallintoon kuuluvan taidekeräilijän, joka ei ajattele mitään. Lähestulkoon joka minuutilla tulee hauskoja ja ajatuksia herättäviä yksityiskohtia. Itse jäin esimerkiksi miettimään taidekeräilijän eläinsuojelua harrastavaa vaimoa. Eläintensuojelu on hienoa ja tärkeää, mutta ehkä kyseinen henkilö tuossa maailmassa voisi tehdä jotakin muutakin kuin puuhastella sen parissa linnoitetussa ylimystökorttelissaan. Saattaisivat eläintenkin asiat parantua.

 

Elokuvassa vihjataan moniiin nykyajan epäkohtiin sekä tulevaisuuden kauhuskenarioihin. Yksi silmiinpistävin tällainen on tietenkin alueellinen ja taloudellinen eriarvoisuus. Arvaan sen johtavan yhä enemmän siihen, että etuoikeutettujen "etuja" joudutaan puolustamaan väkivallalla. Tämä ei ole kenenkään etu, ellei joku katso etunsa ihmisenä olevan sotavoimien suojaamalla vyöhykkeellä perheineen rikkauksien keskellä kyyhöttämisen. Maailma filmissä on ajautunut kaaokseen lapsientulon lakattua. Kaaosta aiheuttavia asioita tulevaisuudessa on muitakin mahdollisia, ei vähiten uskontoryhmien väliset levottomuudet. Jos haluaa piruja seinälle maalailla, niin kaaos puolestaan johtaa helposti väkivaltaisen (ja miksei muunkin) kontrollin kärjistymiseen. Kaaos ei ole askel kohti onnellista anarkiaa vaan fasismia.

 

Kaikista hirveyksistä huolimatta pääteema on uuden elämän ihmeen kohottaminen arvoonsa. Tämä teema sattuu hyvin yksiin tämänhetkisen elämäntilanteeni kanssa. Kohtaus jossa sotilaat antavat tietä äidille ja vastasyntyneelle lapselle vertautuu Jeesus-lapselle kumartaviin itämaiden tietäjiin. Sodanjumala Mars väistyy ja kumartaa vastasyntyneelle ja hänen huoltajilleen. Miehet kyllä jatkavat heti tovin kuluttua sotaleikkejään, noh lievennetään sen verran, että osa miehistä. Lapsi päätyy lopulta "Human Project" -järjestön laivaan hävittäjien suhahdellessa taivaalla pommituslennoillaan. Ehkä meidän kaikkien olisi aika nousta tuohon laivaan? ”Ihmisen pojat” nostaa katsojan omien vammaisuuksiensa ja vaikeuksiensa yläpuolelle hiljentymään pyhyyden äärelle ja antaa perspektiiviä. Syntyminenhän on samaan aikaan sekä kaikkein luonnollisin että kaikkein mystisin tapahtuma. Raaka vastakohtaisuus ei myöskään aiheuta ihottumaa, koska juoni toimii uskottavasti. Ihmiselle ei toki synny joka elämän päivä omia lapsia (ellei hän ole perverssi spermapankin hoitaja), eikä kaikille niitä tarvitse syntyä lainkaan. Siltikin ihmettä jokaisessa ihmisessä pitäisi muistaa arvostaa. Eikä sen tarvitse olla korkealentoista haihattelua. Jos haluaa raakaa arkirealismia, voisin muistuttaa itselleni, että minunkin vallassani olisi estää (juuri nyt!) jonkin äidin kultakimpaleiden kuoleminen ripuliin. Ainakin elokuvan jälkeen muistaa arvostaa rauhaa ja arjen perusasioita. Suosittelen ”Ihmisen pojat” –elokuvaa jokaiselle, joka pitää sisällön ja toiminnan yhdistymisestä. Tokihan myös niille, jotka arvostavat joko toimintaa tai sisältöä yksinään. Henkilöille jotka eivät pidä mistään suosittelen Pasolinin elokuvaa ”Salo”.

 

Pysyn edelleen rock-lyriikassa. Löysin käsittelemäni albumin tänä keväänä. Vuosi 2013 on  ollut kohdallani jonkinasteista palaamista perusasioiden – niin kuin Pelle Miljoonan tuotannon – äärelle. Levy ei ilmeisesti ole ollut ainakaan viime aikoina kovin suosittu ja jäänyt vähälle huomiolle, ehkä siksi minäkin olin onnistunut sivuuttamaan sen tyystin. Yllätys olikin siksi melkoinen, kun albumi kolahti ja kovaa. Mielestäni siinä kiteytyi parhaiten artistin ehkä huomionarvoisin piirre lyyrikkona: suora tunteen palo yhdistettynä älykkyyteen ja ilmaisulliseen lahjakkuuteen. Mukana on myös  Pellelle ominainen tendenssi voimakkaan henkilökohtaisuuden ja voimakkaan yhteiskunnallisuuden purkautumiseen samassa teoksessa. Aika ei ole nakertanut tekstien iskevyyttä, ne ovat päin vastoin ajankohtaisempia kuin koskaan. Ensi kuunteluilla luulin albumin ilmestyneen vuonna 1995 ja hämmästelin silti, miten hyvin se osuu nykyaikaan. Kunnioitukseni lisääntyi entisestäänkin todetessani, että levy on ilmestynyt vuonna 1981. Se on siis tehty aikaudella, jolloin oli vielä kolme maailmaa ja ydinsodan uhka leijui ilmassa voimakkaampana kuin nykyään. Terävin kärki teksteissä suunnataan silti – yleisen typeryyden, pahuuden ja välinpitämättömyyden lisäksi – kapitalismin ikäviin piirteisiin ja kolonialismiin. Kappaleet voisivat olla kirjoitetut aivan hyvin tänä päivänä.

 

Albumi rakentaa tekstuaalisesti tyylikkään kaaren alkaen ja päättyen hipsteröintiin. Välillä käydään viiltävän syvissä vesissä, pohditaan Eurooppaa, kolmannen maailman riistoa, ydinsodan uhkaa, lapsuuden viattomuutta ja ”nykypäivän” Suomea. Kantaaottavat jaksot eivät kuitenkaan ole mitään väsähtänyttä narinaa, ininää ja nyyhkytystä, vaan ilmaisu pysyy voimakkaana: aidot tunteet välittyvät kuuntelijalle ja sykähdyttävät tämän synapseja.. Ensimmäisessä ja viimeisissä lauluissa taas juodaan suoraan elämänpuun vahvistavaa ja tervehdyttävää mahlaa. Kantava teema levyn alusta asti on itsen suhde muihin. Vieraantuneisuus ja toivo paremmasta. Yhteiskunta kuvataan valehtelijoiden ja typerysten temmellyskentäksi, jossa ainoat toimintakeinot pysyäkseen kiinni asioiden ytimessä ovat taistelu tai pakeneminen. Levyn positiivinen loppu jättää kuitenkin tunteen toisenlaisestakin mahdollisuudesta.

 

Periaatteessa lapsille ei pitäisi tuputtaa yhtään mitään, mutta ”Aika laulaa, tanssia ja kasvaa” –kappaleen voisi kyllä soittaa ainakin omille lapsilleen. Lisäksi jokainen voisi kuunnella sen heti herättyään aamuisin kahvin kera. Siinä hehkutetaan nuoruutta, voimaa ja aitoa elämäniloa. Huumoria on myös: ”synnyin tanssimaan tankkien päällä / sotilaan kiväärin perällä / kenraalien miekan terällä / ja sotamarsalkan nenällä”. Oikea suhtautuminen tärkeileviin pyssymiehiin. Säkeistöissä käydään läpi koko elämän huuma ja kirjo, joihin laulun lyyrinen minä on ”syntynyt”. Minä/toinen suhde tulee kertosäkeessä, jossa toivotaan toisellekin uskallusta tarttua kiinni aitoon olemiseen ja vastata ajan haasteeseen. Meissä jokaisessa uinuu halu hyvään – väittää teksti – ”kaikkialla halu on vahva”. Joskus tuo halu vain on haudattu ydinjätettä syvemmälle peruskallioon. Kaiken kaikkiaan biisi juhlii nuoruutta ja elämää monimuotoisuuksineen. Kertosäettä lukuunottamatta viimeinen lause on me-muodossa. Edellisessä säkeessä käännetään katse tulevaisuuteen. ”synnyin kasvamaan huomiseen / ja maailmaan uuteen / meillä on oikeus onneen / ja voima oikeuteen”. Näin sitä pitää, toivottavasti nykynuorisolla on sama asenne.

 

Seuraavassa kappaleessa ovet ovat vielä avoimet, mutta retoriikka alkaa saada synkempiä sävyjä. Kappale julistaa tosiaan nimensä mukaisesti ovien olevan avoimia. Siltikin ihmiset tuntuvat jäävän sisälle kyhjöttämään. Tasapainoilu positiivisen ja negatiivisen välillä kulkee juonteena tekstin loppuun asti. Kappale esimerkiksi alkaa eläväisellä luontokuvalla ja siirtyy sitten toteamaan ”mutta markkinoilla orjien arvo yhä halpenee”. Hieman lipsahtaa ajatuksiin nykyajan meininki seuraavastakin pätkästä: ”kulttuurin kuollut ruho tulee syliin / herkkä vanhapiika puhkee kyyneliin / tuntuu kuin kaikki olisivat kaiken jo sanoneet”. Toisessa säkeistössä raivoavat eroottinen tuuli ja neuroottinen myrsky, jossa seissyt yksinäinen paljastaa arpensa. Edellinen kappale juhli elämää, tämä kappale vapautta. ”tämä työntyy jokaiseen kotiin / joka naistenlehden konttoriin / sillä vartijat ovat hukanneet avaimet / ja ovet ovat avoimet”. Kokonaisuutena näin selkeän positiivinen ei teksti ole. Ovethan ovat aina avoimet jokaiselle meistä, multa silti tahdomme jäädä vangeiksi mieleltämme: ”kaikki ovat kaukaisimpaan nurkkaan paenneet”. Nykyajan suunnattomista negatiivisuuksista huolimatta aistin tai fantasioin tällaista olevan käynnissä tänään: ”maailmalta kuuluu outoja ääniä / vaatimusta, valitusta ja voitonlaulua / kohti vapautta kurkottaa kaikenvärisiä käsiä / ja joka tuuli tuo inhimillisyyden kaikuja”. Tulkitsen vapauden joksin muuksi, kuin tietyksi yhteiskuntajärjestelmäksi, korkeintaan sellaisen puutteeksi. Vapaus on irtisnoutumista kaikenlaisesta (ainakin negatiivisesta)vallankäytöstä: ”siellä missä veli veljeään nöyryyttää / ja sotilassaappaan alta syyttömät huutavat”. Loppujen lopuksi tekstistä on vaikea tehdä selkeää ja yksiselitteistä tulkintaa. Ainahan ne ovet ovat avoimet, mutta siltikin: onko maailma mennyt parempaan suuntaan 30 vuodessa? Ja tuleeko menemään seuraavissa? Edellinen kysymys on liian monitulkintainen ja jälkimmäinen jäänee toivottavasti edes sellaiseksi. 

 

”Euroopan valot” pohtii Euroopan nykypäivää ja tulevaisuutta. Tässäkin tekstissä uumoillaan mahdollisia tulevia mullistuksia: ”pinnan alla levottomuus kasvaa / eurooppa nelosella saattaa loppu tulla vastaan”. Perinteet ja – usein verinen – historia on kappaleen lyriikassa mukana, mutta enemmän se pohdiskelee eteen päin pyöriviä historian pyöriä ja nykypäivää. Sen enempää kapitalismia kuin sosialismiakaan ei nähdä oikein hyviin tuloksiin johtaviksi systeemeiksi. ”sosialismin päättymätön jono / nöyränä marssii punatähden hohteessa / ja kapitalismin päätön joukko / ylpeänä tanssii keinoauringon loisteessa”. Tulee mieleen Vladimir Sorokinin romaani ”Jono”. Teos, joka järjettömän jonottamisen kuvaamisen avulla nousee kokonaisen kuolevan ”kommunismin” kuvaksi. Kapitalismin joukko on puolestaan entistä päättömämpi, nyt se on pääsemässä kokonaan irti siteistään ja marssittaa maailmaa kohti tuhoa. Vaikka Neuvostoliittoa ei ihannoida, nostetaan vallankumousrunoilija Majakovskin kadulla kaikuva nauru tulevaisuutta enteileväksi ja vastavoimaksi ylensyöneelle eliitille, asia miellyttää minua. Tämänkin kappaleen teksti on paikoin hyvinkin agressiolla ja voimalla latautunut: ”päämajassa markkinoidaan vihaa / se ylensyöneille on viinaa / humaltuen he jatkavat roomalaisia orgioitaan / saattaakseen orjiensa päälle oksentaa”. Teksti on silti enemmän kyselevä kuin toteava päättyen kysymykseen ”missä olet Eurooppa?”.

 

”Kun aseet puhuvat” avautuu näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta erittäin monille tulkinnoille. Hetihän mieleen tulee kappaleen pasifistisuus ja se, että ydinsodan jälkeen ei ole jäljellä enää mitään. Seuraavaksi sitä, että väkivalta tuhoaa aina jotakin korvaamatonta. Yhdenkin ihmisen kuoleminen laikaisee kokonaisen siivun olevaisuutta tyhjyyteen. Biisiä kuunnellessa juontuu myös ajattelemaan kaiken väliaikaisuutta yleensä. Toisaalta myös juurikin väliaikaisten asioiden arvoa ja sitä, että niitä ei enää kuoleman jälkeen ole. Kaiken kauneus ja elämän rikkaus ovat asioita, joita pitäisi kunnioittaa joka päivä, ennen kuin on liian myöhäistä. Kappaleen rakenne on sellainen, että siinä vaihtelevat sellaiset yksityiset asiat ja näkökulma ja sitten taas kulttuuriset jutut, joita ei enää ole, kun aseet ovat puhuneet. Esimerkit molemmista: ”kaunista on lintujen laulu / kesäyön tuoksuva hiljaisuus / ilon ja onnen tanssiva satu / kristallihetki jota joskus on ikuisuus / ja valkeat enkelit unessa / kaikkeuden silmät avaruudessa / rakasta on polttava tunne / kaipuu toiseen ihmiseen” ja ”kun aseet puhuvat / ei ole enää arvoja / ei vihaa / ei rakkautta / ei väkivaltaa / ei seksiä / ei musiikkia / ei lauluja / ei rumuutta / ei helvettiä / ei taivasta / ei pessimismiä / ei optimismia”. Vaikka ydinsodan miekka on noussut ylemmäksi päämme yltä viuhumasta, uhkaavat ihmiskuntaa ja maailmaa toisenlaiset tuhon uhkakuvat. Kappeleen perussanomakin toimii siinä mielessä yhä edelleen. Ja ne ydinkärjetkin ovat yhä varastoissa jossain

 

”Äiti, mull’ on paha olla” tsipaleen bongasin joskus spotifystä, mutta en pystynyt sitä kuuntelemaan. Ajattelin, ettei tuon nimistä kappaletta voi kukaan oikeasti tehdä tai kuunnella, jos kohdeyleisönä ovat yli 10-vuotiaat. ”Tässä jopa Pellekin menee liian pitkälle”, pohdiskelin. Kappale on täyttä terästä. Tekstissä ”tuntematon hirviö” hallitsee maailmaa – jopa Nobelin rauhanpalkinto kaulassaan – ja kylvää pelkoa ihmisiin. Kristinuskossahan Saatanaa sanotaan jossakin yhteydessä maailman valtiaaksi. Kertosäkeistöissä huudetaan äiteelle, että itsellä ja koko maailmalla on paha olla. Teemana on myös itsen suhde toisiin, nämä ovat välinpitämättömiä, pikkusieluisia tai jopa pahoja. Vieraantuneisuus lienee tässäkin yhteydessä oikea sana: ”ketään ei kiinnosta / mitä tapahtuu / niin vähän ja niin turhaa / päähänsä mahtuu ”. Terä, joka leikkaa yleisen kulttuurisen tolkuttomuuden, ei ole tylsynyt: ”totinen torvensoittaja / puhaltaa ruostuneeseen trumpettiin / esitys on loistava / mutta pelkkää humpuukkii / keltaisin hampain / kyynisesti hymyillen / hän poistuu kautta rantain / armonpaloja pyydellen / ja narri heittää ilmaan kaskun / vetää takataskustaan toisen / lopuksi esittää laskun / kanssa naurun sairaalloisen / enkä mä tiedä / onks tää vielä vitsiä”. Tätä päivää, tätä päivää. Levyn useista merkityksistä tässäkin tulee ilmi kyynisyyden ja välinpitämättömyyden oleminen rikos ihmisyyttä vastaan. Myös kertojaminän lohduttomuus ja toivottomuus on riipaisevaa, maailma on päin hittoa, eikä missään ole pakopaikkaa hirviöltä. Teksti on levyn nadiiri, siitä se alkaa hitaasti ja varovaisesti kohota kohti loppuhupennusta.

 

Kolonialismikriittinen ”Joskus tulee aika maksaa takaisin” sisältää jo nimensä mukaisesti pisaran positiivisuutta. Kuvaus lähtee munaisista sankareista ja länsimaiden siirtomaaimperiumien ja Yhdysvaltojen perustamiseen vaadituista hirmutöistä. Meidän on turha yrittää pestä käsiämme verestä. Kertosäkeen lisäksi vilahtelee muutenkin lupaus vääryyksien oikaisemisesta ”katkeruus kasvaa kunnes aika on taistella”. Seuraa länsimaisen varauden perustuminen riistolle ja kolmannessa maailmassa supervaltojen aseilla käydyt sodat. Kaikenkaikkiaan yksinkertainen teksti, loppu ei jätä sijaa selittelyille: ”hehkuvat silmät tuijottavat meitä / värjäten purppuraksi rauhallisen yön / silmät täynnä kyyneleitä / kysyen kuka on puhdas ja syytön / joku odottaa maailmaloppua / joku odottaa vapahtajaa / useimmat vain viikonloppua / mutta varma on vain yksi asia / joskus tulee aika maksaa takaisin / historian veriset uroteot / joskus tulee aika maksaa takaisin / hyvinvointimme jälkiverot”. Miettikää sitä. Olisin itse anteeksiannon kannalla, paitsi kun se koskee itseäni.

 

”Mitä tänään koulussa opit” on kai coverkappale 60-luvulta. Harvoin coveri sopii näin hyvin muuhun levyyn. Teksti sinänsä on naivihko, suloisilta lapsosilta kysellään, että mitä nämä ovat tänään koulussa oppineet. Kertosäkeessä puhutaan sodista ja lapsista ilman kotia. ”isä Jumala loi maan / ja ihminen loi kaikki lait / joiden nojalla tuhota sallitaan / luonto eläimet ja minutkin kai” tietynlainen naivistisuus sopii sinänsä hyvin, koska lausujana tai puhuttelun kohteena on lapsi. Ikävähköjen asioiden lisäksi opitaan kuitenkin, että tulee vielä aika, jolloin ”pahat ihmiset tuhoavat itsensä / sillä planeettojen laki ei tunne sääliä”. Sopiva väliaikaveto ennen kuin niitataan koko aikakausi ketoon.

 

”Katsoin ajan peiliin” totaalijyrää aikauden ja kanssaihmiset. Ne eivät tokikaan ole muuttuneet niin paljon, etteikö teksti yhä pakottaisi joko vetäytymään tai antautumaan. Harvoin törmää yhtä voimaaseen ajankuvaukseen. Käydään läpi erityyppisiä ihmisiä ja välillä heitellään sekaan yleisempiäkin huomioita. ”Media valvoo kamerasilmin demokratiaa”[...]”suunnitellen juonta dokumenteilleen / laatien käsikirjoitusta todellisuudelle”. Asiat ovat jopa hieman enmmän kallellaan tähän suuntaan nykyisin. Kansa on massiivisen passiivinen ja väistelee vastuutaan: ”valta kuuluu kansalle / mutta kansa ei tahdo sitä käyttää / vastuu kuuluu myös kansalle / mutta kansa vain äänestää”. Erikseen käydään läpi erityyppisiä henkilöitä jokamiehestä ja vääristä profeetoista sovinnaisuuteen alistuneeseen nuoreen pariin ja huumeidenkäyttäjästä tekopyhästi ”henkisiin ihmisiin”. Kappaleen puhuja ei armottomuudessaan unohda edes itseään. Lopulta annetaan ihmiskunnalle viimeinen armonisku: ”lopuksi tuli vieras ulkopuolelta / ristiaallokko päässään / ääni hädästä vapisten / huusi sielu apua / mutta toivonkipinä sammui / ihmisen nähdessään / hän hajosi tuhansiksi kappaleiksi / keskelle katua”. Täysin toivotonta kaikki ei ole, ihmiseltä ei nimittäin kokonaan kielletä voiton mahdollisuutta, vaikka sen saavuttavatkin vain harvat.

 

Viimeiset kaksi kappaletta kohottavat kuulijan istuviltaan ilmaan, eivät ne tosin kovin syvällisiin analyyseihin yllytä. Aurinko kuuluu jokaiselle ihmiselle maailmassa, eikä sille voi kukaan tehdä mitään pahaa, tai omistaa sitä. Se on siis hieman niin kuin Jumala. Nuoren intohimon kuvauksen kautta siirrytään totemaan, että vielä jossain on kauneutta, vapautta ja rakkautta ja että ystävä on kultaa kalliimpaa. Aina on jotain aitoa, pysyvää, koskematonta ja puhdasta, vähän niin kuin ihmisen sielussa. Päättävän kappaleen teksti menee: ”paratiisi nyt! paratiisi nyt! paratiisi nyt! / olemme kyllästyneet katselemaan jalokiviä yössä / tahdomme paratiisin nyt / kaikki yhdessä” Tähän ei kai voi enää lisätä mitään. 

 

”Rakkaudesta elämään” –albumi on huikasevan hienosti tehty, kaikki palaset loksahtavat kohdilleen ja toimivat yhdessä. Se antaa ihmiselle piristysruiskeen ja kiillottaa arkipäivän lian nuhjaannuttaman mielen ikkunan. Tietysti tämäkään levy ei sovi kaikille ihmisille ja kaikkina aikoina. Toisaalta lamaantuneen ja toisaalta yli äyräidensä kuohuvan yleismeiningin arvostelu saattaa herättää närästystä. Myöskin sen toivottelu, että yrittäisimme olla ja tehdä jotain hyvää ja aitoa saattaa joissakin ihmisissä nostattaa suoranaisia raivonpuuskia. Teksteissä on myös lievä – minun mielestäni terve – tendenssi asettua ikään kuin kaiken yläpuolelle ja nähdä asioita selvästi. Moinenhan tuntuu välistä ainakin minun pienessä sielussani suoranaiselta rikokselta omaa intellektuellista itseä vastaan. Paratiisin rakentamiseenhan ei voi toisia ihmisiä pakoittaa, omassa päässään ja läheisten kanssa sitä saattaa uskaltaa jopa yrittääkin. Albumi on edelleen ajankohtainen ja luulenpa näin olevan tulevaisuudessakin. Jotkin asiat ovat ikuisia.

 

 

 

 

 

 

 

Ajatukseni oli siirtyä leffoista ja musiikista omimmille alueilleni, eli kirjallisuuteen tai naisten mäkihyppyyn. Suomalainen laatuelokuva vei kuitenkin voiton. Tartuin DVD.hen "hivenen" kyynisellä ajatuksella, että "mitähän skeidaa sitä nuorisolle tarjotaan". Yllätys oli suuri. Jo elokuvan nimi sisältää kyllä lupauksen lisäksi myös uhkan, mutta kyseessä ei ollutkaan mauton ja typerä siskouden manifesti, vaan henkilöiden luonteet ja niiden väliset suhteet olivat realistisen moniulotteisia ja ristiriitaisia. Tämä teos vetää ihan täysin vertoja "Fukcing Åmålile", ellei jopa lyö sitä laudalta, jos nyt elokuvia on mielekästä asetella paremmuusjärjestykseen. Osataan sitä meilläkin.

 

Lähdetään liikkeelle elokuvien perusasiasta eli näyttelijäsuorituksista. Monilla vanhemmilla miesnäyttelijäikoneillamme olisi opittavaa päähenkilöitä esittäviltä nuorilta naisilta. Emilian ristiriidat kiltteyden ja agression välillä näytellään uskottavasti. Myös Siirin näyttelijä tekee valtavan roolin. Esimerkiksi kohtaus laivan putkassa, missä Siirin vetämä rooli - ja sen mukana psyyke tai toisinpäin - alkaa murtua, on mieletön. Vartalo ja kädet alkavat nytkähdellä, takaraivo takoo hitaalla, monotonisella rytmillä seinää ja silmät tuovat mieleen pakokauhuisen eläimen. Yhtään huonoa roolia ei leffassa ole. Isän kasvoilla kuvastuva kontrollin tarve, myötätunto ja toisaalta oma turhautuminen toimivat. Opettajan rooli ei välttämättä tarjoa kyseisen näyttelijän kyvyille mahdollisuutta päästä oikeuksiinsa, mutta hämmentynyt ja hivenen jäyhä sekä mietteliäs ilme on upea. Töölöläisvanhuksen paheksunta ja pelko iskevät myös.

 

Dialogi tuntui ihan alkuun hivenen kömpelöltä, mutta alkoi pian viedä mukanaan. Kenties tuo alun toimimattomuus johtui siitä, että nykynuorten puhetyyli on minulle vierasta. Selvästi nimittäin elokuvan tekijät ymmärtävät nuoria ja heidän maailmaansa. Draaman kaari toimii maniosti. Nuorten terveen anarkistinen reuhaus kaljanvarasteluineen alkaa nopeasti eskaloitua traagiseksi. Alussa esitellyt ihmissuhteiden jännitteet kasvavat kliimaksiinsa ja lopuksi seuraa yleisinhimillinen leudontuminen. Jatkumo koomisuus-traagisuus-inhimillisyys ei rytkähtele asiasta toiseen vaan soljuu ja kehittyy tyylikkäästi. Elokuva sisälttä raa-an repiviä kohtauksia, mihinkään aavistelemiini tökeryyksiin ei sorruta. Emilian pahoipitelemä vanhus ei kuole, vieraiden miesten kanssa huoneitossa olevia tyttöjä ei raiskata, tuhlaajatyttö ei palaa kotiin, tytöt eivät rakastu toisiinsa fyysisesti eikä Siiri tee itsemurhaa. Elokuvien tekeminen on minulle hepreaa, mutta minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa ohjauksesta, kuvauksesta tai leikkauksesta. Esimerkiksi kohtaus, missä kaikkien hylkäämä päähenkilö istuu yksin ja saippuakuplia alkaa lennellä ympärillä, on kaunis.

 

Huumori elokuvasa on todella iskevää. Opettajan ironinen luento koulunkäynnistä naurattaa ja nuorten jutut tyrskähdyttelevät myös katsojaa. Nuoria ja heidän maailmaansa ei ole kaunisteltu aikuisten perspektiiville sopivaksi. Nuoret - niin järkyttävää kuin se onkin - paneskelevat, eikä elokuvassa ole tekoromanttisia immenkalvon puhkaisuja. Tämä elokuva on suunnattu nuorille, ei aikuiseen makuun siloiteltu tarina. Aikuiset on kuvattu ironialla, vaikkakin lopulta lempeällä sellaisella. Fiksu ja kunnollinen isä joutuu vaikeuksiin tunneälykkään ja nokkelean teinin edessä. Emilian turvallisen aikuisen kaipuu piiloutuu rajojaan koettelevan terveen vitutuksen alle. Hänen käyttäytymisensä alkaa kuitenkin puolestaan lietsoa isän omia turhautumia ja epävarmuutta, joka lopulta muuttuu jopa väkivallaksi. Siirin äiti taas on "nuorten juttuja ymmärtävä" ja antaa tyttärensä vittuilla päin naamaa. Elokuva sivuaa myös sitä, minkälaisiin haasteisiin aikuinen opettaja saattaa joutua teinien heräävän seksuaalisuuden ja sen testimielessä provosoivan käytön edessä.

 

Emilia ja Siiri tarvitsevat toisiaan kasvaakseen ihmisinä. Emilia tarvitsee raggaria, joka opettaa hänelle hieman asenetta. Siiri puolestaan tarvitsee prinsessaa, joka opettaa hänelle hieman järkeä. Emilia kasvaa sitten ymmärtämään, ettei tolkuton dokaaminen ja sekoilu ole ihmisen touhua, puhumattakaan siitä, että se olisi vapautta. Siiri taas mielestäni alkaa elokuvan lopussa aavistella, ettei hillitön bostailu tuo puuttuvaa turvallisuutta. Sosiaaliset roolit, niin aikuisten ja nuorten, kasvattajien ja lasten, tyttöjen ja poikien, sisarusten jne. ovat yksi tämän hyvin monimielisen elokuvan kantavista teemoista. Mihinkään yksioikoiseen "tee näin" juttuihin ei kuitenkaan kompastuta.

 

"Sisko tahtoisin jäädä" elokuvasta voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan. Kuten nuorille tehdyssä elokuvassa oikein on, se sisältää tiettyä kasvatuksellistakin ainesta. Tämä on kuitenkin tarjoiltu kehittävässä ja tulkintaa vaativassa muodossa. Tällaista hengenravintoa tarvitsevat kasvavien ihmistaimiemme lisäksi myös me aikuiset. Sen lisäksi se on tiukasti otteessaan pitävä ja viihdyttävä katsomiskokemus. Uskoni suomalaiseen peruselokuvaan palasi. Nyt mäkihyppy kuitenkin odottaa...