Maailmassa osataan tehdä hyviäkin toimintaelokuvia. Vuonna 2006 valmistuneessa ”Ihmisen pojat” –elokuvassa on kaikki osa-alueet kohdallaan. Uskottava juoni, riittävästi realistista jännitystä ja hieno humanistinen sanoma. Ensiksi täytyy mainita, että oikea käännös elokuvan nimestä olisi tietenkin ollut ”Ihmisen lapset”. Käytetty suomenkielinen nimi kohdistaa toisaalta liikaa huomiota miessukupuoleen ja toisaalta sisältää hieman uskonnollista painolastia. Tottahan se on, että niin elokuvassa kuin tosielämässäkin suurimman osan järjettömästä sotimisesta hoitavat miehet, mutta liikaa asiaa ei alleviivata. Muukin elokuvan yhteiskunnallis-pasifistinen annos on tarjoiltu sopivan puolikypsänä, ei liian verisesti yksinkertaistettuna, mutta ei myöskään mitäänsanomattomaksi pohjaanpoltettunakaan. Jos täytyy jotakin negatiivista sanoa, niin ehkä loppukohtauksessa vähempikin sotiminen olisi riittänyt, mutta pitäähän massojenkin saada huvinsa.
”Ihmisen pojat” kertoo lähitulevaisuuden maailmasta, jossa ei kahdeksaantoista vuoteen ole syntynyt lapsia. Muu maailma on ajautunut kaaokseen ja sotaan, mutta Iso-Britannia muodostaa itseensä linnoittautuneen järjestyksen saarekkeen. Syntyvyyden loppuminen on johtanut lopunaikojen tunnelmien takia väkivaltaan. Isossa-Britanniassa järjestystä pidetään yllä rautaisella kouralla ja laittomia siirtolaisia vainotaan ja kohdellaan kuin eläimiä. Myös eriytyminen valtion sisällä on esitetty hyvin selkeästi, päähenkilö matkustaa turvattomien slummien kautta suojatulle vyöhykkeelle, jossa puut viheriöivät ja värikkäästi asustetut korusotilaat ratsastelevat. Yleinen mieliala on johtanut siihen, että hallitus jakaa itsemurhapakkauksia, mutta kannabis pysyy yhä laittomana. Päähenkilö Theo toteaa ystävälleen kyynisesti, että uusi syntyvyysaalto ei auttaisi enää, koska maailma on jo mennyt raiteiltaan. Lisääpä hän vielä, että se taisi olla raiteiltaan jo ennen syntyvyyden laskua.
Päähenkilö joutuu entisen naisystävänsä kautta mukaan siirtolaisten oikeuksia puolustavan ”Kalat” -järjestön yritykseen salakuljettaa raskaana oleva tyttö pois maasta. Asia monimutkaistuu koska järjestön muu johto haluuakin käyttää syntyvää lasta kipinänä kansannousulle. He hoitavat entisen johtajansa hengiltä, mutta Theo ja raskaana oleva Kee hoitajineen pääsevät pakoon. Synkkä ja erittäin hyvin ihmisluontoa kuvaava asia: ihmiskunnan ensimmäinen toivo miesmuistiin on syntymässä. Uusi lapsi, joka voisi yhdistää siirtolaiset, valtaväestön ja kenties koko ihmiskunnan, mutta kiihkoilijat pyrkivät vain käyttämään sitä lisäverenvuodatukseen ryhtyäkseen. Vältytään siis naivistisilta, ”sorretut siirtolaiset, nouskaa kapinaan!” mielleyhtymiltä. Ei voi sen sijaan välttyä feministisiltä mielleyhtymiltä. Naiset ovat hyviä, hoivaavia ja rauhaarakastavia elokuvassa. Niin valtaväestöön kuuluva murhattu ”Kalat” -järjestön johtaja kuin siirtolaisnaisetkin. Siirtolaismiehet ovat sen sijaan hanakoita tarttumaan aseisiin. Hyvin sotaisalla kuvauksella nostetaan esiin feminiinisyyden arvo ja voima.
Kuvaus (laajasti ymmärrettynä) toimii erinomaisesti. Ränsistyvä yhteiskunta vanhoine autoineen ja kauduilla kulkevine riksoineen, itseensä väkivaltaisesti käpertyvä ja fasismiin kallistuva Britannia sekä pakolaisleirien lohduton ja kauhunsekainen tunnelma välittyvät uskottavasti. Sotatanner tuo mieleen lähi-idän. Henkilöhahmotkin toimivat, erityinen suosikkini on hyväntahtoinen, mutta energinen, filosofoiva vanha hippi. Muitakin helmiä voisi mainita, vaikka hallintoon kuuluvan taidekeräilijän, joka ei ajattele mitään. Lähestulkoon joka minuutilla tulee hauskoja ja ajatuksia herättäviä yksityiskohtia. Itse jäin esimerkiksi miettimään taidekeräilijän eläinsuojelua harrastavaa vaimoa. Eläintensuojelu on hienoa ja tärkeää, mutta ehkä kyseinen henkilö tuossa maailmassa voisi tehdä jotakin muutakin kuin puuhastella sen parissa linnoitetussa ylimystökorttelissaan. Saattaisivat eläintenkin asiat parantua.
Elokuvassa vihjataan moniiin nykyajan epäkohtiin sekä tulevaisuuden kauhuskenarioihin. Yksi silmiinpistävin tällainen on tietenkin alueellinen ja taloudellinen eriarvoisuus. Arvaan sen johtavan yhä enemmän siihen, että etuoikeutettujen "etuja" joudutaan puolustamaan väkivallalla. Tämä ei ole kenenkään etu, ellei joku katso etunsa ihmisenä olevan sotavoimien suojaamalla vyöhykkeellä perheineen rikkauksien keskellä kyyhöttämisen. Maailma filmissä on ajautunut kaaokseen lapsientulon lakattua. Kaaosta aiheuttavia asioita tulevaisuudessa on muitakin mahdollisia, ei vähiten uskontoryhmien väliset levottomuudet. Jos haluaa piruja seinälle maalailla, niin kaaos puolestaan johtaa helposti väkivaltaisen (ja miksei muunkin) kontrollin kärjistymiseen. Kaaos ei ole askel kohti onnellista anarkiaa vaan fasismia.
Kaikista hirveyksistä huolimatta pääteema on uuden elämän ihmeen kohottaminen arvoonsa. Tämä teema sattuu hyvin yksiin tämänhetkisen elämäntilanteeni kanssa. Kohtaus jossa sotilaat antavat tietä äidille ja vastasyntyneelle lapselle vertautuu Jeesus-lapselle kumartaviin itämaiden tietäjiin. Sodanjumala Mars väistyy ja kumartaa vastasyntyneelle ja hänen huoltajilleen. Miehet kyllä jatkavat heti tovin kuluttua sotaleikkejään, noh lievennetään sen verran, että osa miehistä. Lapsi päätyy lopulta "Human Project" -järjestön laivaan hävittäjien suhahdellessa taivaalla pommituslennoillaan. Ehkä meidän kaikkien olisi aika nousta tuohon laivaan? ”Ihmisen pojat” nostaa katsojan omien vammaisuuksiensa ja vaikeuksiensa yläpuolelle hiljentymään pyhyyden äärelle ja antaa perspektiiviä. Syntyminenhän on samaan aikaan sekä kaikkein luonnollisin että kaikkein mystisin tapahtuma. Raaka vastakohtaisuus ei myöskään aiheuta ihottumaa, koska juoni toimii uskottavasti. Ihmiselle ei toki synny joka elämän päivä omia lapsia (ellei hän ole perverssi spermapankin hoitaja), eikä kaikille niitä tarvitse syntyä lainkaan. Siltikin ihmettä jokaisessa ihmisessä pitäisi muistaa arvostaa. Eikä sen tarvitse olla korkealentoista haihattelua. Jos haluaa raakaa arkirealismia, voisin muistuttaa itselleni, että minunkin vallassani olisi estää (juuri nyt!) jonkin äidin kultakimpaleiden kuoleminen ripuliin. Ainakin elokuvan jälkeen muistaa arvostaa rauhaa ja arjen perusasioita. Suosittelen ”Ihmisen pojat” –elokuvaa jokaiselle, joka pitää sisällön ja toiminnan yhdistymisestä. Tokihan myös niille, jotka arvostavat joko toimintaa tai sisältöä yksinään. Henkilöille jotka eivät pidä mistään suosittelen Pasolinin elokuvaa ”Salo”.
