Ajatukseni oli siirtyä leffoista ja musiikista omimmille alueilleni, eli kirjallisuuteen tai naisten mäkihyppyyn. Suomalainen laatuelokuva vei kuitenkin voiton. Tartuin DVD.hen "hivenen" kyynisellä ajatuksella, että "mitähän skeidaa sitä nuorisolle tarjotaan". Yllätys oli suuri. Jo elokuvan nimi sisältää kyllä lupauksen lisäksi myös uhkan, mutta kyseessä ei ollutkaan mauton ja typerä siskouden manifesti, vaan henkilöiden luonteet ja niiden väliset suhteet olivat realistisen moniulotteisia ja ristiriitaisia. Tämä teos vetää ihan täysin vertoja "Fukcing Åmålile", ellei jopa lyö sitä laudalta, jos nyt elokuvia on mielekästä asetella paremmuusjärjestykseen. Osataan sitä meilläkin.
Lähdetään liikkeelle elokuvien perusasiasta eli näyttelijäsuorituksista. Monilla vanhemmilla miesnäyttelijäikoneillamme olisi opittavaa päähenkilöitä esittäviltä nuorilta naisilta. Emilian ristiriidat kiltteyden ja agression välillä näytellään uskottavasti. Myös Siirin näyttelijä tekee valtavan roolin. Esimerkiksi kohtaus laivan putkassa, missä Siirin vetämä rooli - ja sen mukana psyyke tai toisinpäin - alkaa murtua, on mieletön. Vartalo ja kädet alkavat nytkähdellä, takaraivo takoo hitaalla, monotonisella rytmillä seinää ja silmät tuovat mieleen pakokauhuisen eläimen. Yhtään huonoa roolia ei leffassa ole. Isän kasvoilla kuvastuva kontrollin tarve, myötätunto ja toisaalta oma turhautuminen toimivat. Opettajan rooli ei välttämättä tarjoa kyseisen näyttelijän kyvyille mahdollisuutta päästä oikeuksiinsa, mutta hämmentynyt ja hivenen jäyhä sekä mietteliäs ilme on upea. Töölöläisvanhuksen paheksunta ja pelko iskevät myös.
Dialogi tuntui ihan alkuun hivenen kömpelöltä, mutta alkoi pian viedä mukanaan. Kenties tuo alun toimimattomuus johtui siitä, että nykynuorten puhetyyli on minulle vierasta. Selvästi nimittäin elokuvan tekijät ymmärtävät nuoria ja heidän maailmaansa. Draaman kaari toimii maniosti. Nuorten terveen anarkistinen reuhaus kaljanvarasteluineen alkaa nopeasti eskaloitua traagiseksi. Alussa esitellyt ihmissuhteiden jännitteet kasvavat kliimaksiinsa ja lopuksi seuraa yleisinhimillinen leudontuminen. Jatkumo koomisuus-traagisuus-inhimillisyys ei rytkähtele asiasta toiseen vaan soljuu ja kehittyy tyylikkäästi. Elokuva sisälttä raa-an repiviä kohtauksia, mihinkään aavistelemiini tökeryyksiin ei sorruta. Emilian pahoipitelemä vanhus ei kuole, vieraiden miesten kanssa huoneitossa olevia tyttöjä ei raiskata, tuhlaajatyttö ei palaa kotiin, tytöt eivät rakastu toisiinsa fyysisesti eikä Siiri tee itsemurhaa. Elokuvien tekeminen on minulle hepreaa, mutta minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa ohjauksesta, kuvauksesta tai leikkauksesta. Esimerkiksi kohtaus, missä kaikkien hylkäämä päähenkilö istuu yksin ja saippuakuplia alkaa lennellä ympärillä, on kaunis.
Huumori elokuvasa on todella iskevää. Opettajan ironinen luento koulunkäynnistä naurattaa ja nuorten jutut tyrskähdyttelevät myös katsojaa. Nuoria ja heidän maailmaansa ei ole kaunisteltu aikuisten perspektiiville sopivaksi. Nuoret - niin järkyttävää kuin se onkin - paneskelevat, eikä elokuvassa ole tekoromanttisia immenkalvon puhkaisuja. Tämä elokuva on suunnattu nuorille, ei aikuiseen makuun siloiteltu tarina. Aikuiset on kuvattu ironialla, vaikkakin lopulta lempeällä sellaisella. Fiksu ja kunnollinen isä joutuu vaikeuksiin tunneälykkään ja nokkelean teinin edessä. Emilian turvallisen aikuisen kaipuu piiloutuu rajojaan koettelevan terveen vitutuksen alle. Hänen käyttäytymisensä alkaa kuitenkin puolestaan lietsoa isän omia turhautumia ja epävarmuutta, joka lopulta muuttuu jopa väkivallaksi. Siirin äiti taas on "nuorten juttuja ymmärtävä" ja antaa tyttärensä vittuilla päin naamaa. Elokuva sivuaa myös sitä, minkälaisiin haasteisiin aikuinen opettaja saattaa joutua teinien heräävän seksuaalisuuden ja sen testimielessä provosoivan käytön edessä.
Emilia ja Siiri tarvitsevat toisiaan kasvaakseen ihmisinä. Emilia tarvitsee raggaria, joka opettaa hänelle hieman asenetta. Siiri puolestaan tarvitsee prinsessaa, joka opettaa hänelle hieman järkeä. Emilia kasvaa sitten ymmärtämään, ettei tolkuton dokaaminen ja sekoilu ole ihmisen touhua, puhumattakaan siitä, että se olisi vapautta. Siiri taas mielestäni alkaa elokuvan lopussa aavistella, ettei hillitön bostailu tuo puuttuvaa turvallisuutta. Sosiaaliset roolit, niin aikuisten ja nuorten, kasvattajien ja lasten, tyttöjen ja poikien, sisarusten jne. ovat yksi tämän hyvin monimielisen elokuvan kantavista teemoista. Mihinkään yksioikoiseen "tee näin" juttuihin ei kuitenkaan kompastuta.
"Sisko tahtoisin jäädä" elokuvasta voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan. Kuten nuorille tehdyssä elokuvassa oikein on, se sisältää tiettyä kasvatuksellistakin ainesta. Tämä on kuitenkin tarjoiltu kehittävässä ja tulkintaa vaativassa muodossa. Tällaista hengenravintoa tarvitsevat kasvavien ihmistaimiemme lisäksi myös me aikuiset. Sen lisäksi se on tiukasti otteessaan pitävä ja viihdyttävä katsomiskokemus. Uskoni suomalaiseen peruselokuvaan palasi. Nyt mäkihyppy kuitenkin odottaa...
