Edellinen CMX-kirjoitukseni oli nopea arvostelu levyn herättämien ensireaktioideni perusteella. Tarkoitukseni oli sitten siirtyä muihin odottaviin aiheisiin, mutta kuten Flobäär sanoi, aiheita ei valita, vaan niille antaudutaan. Taidan olla pilaamassa vaimoni loman juuttuneena kuuntelemaan ja pohtimaan albumia. Siten tälle kirjoitukselle on hyvin käytännönläheiset syyt, haluan siirtyä elämässäni eteenpäin tähdellisempiin juttuihin, niin kuin ampumahiihdon katseluun. Pohdin hetken, että poistaakko aikaisempi teksti bittiavaruudesta kellumasta, mutta päätin sitten jättää sen sinne. Sinänsäkin jo mielenkiintoista, että miten kokemus teoksesta kuin teoksesta syvenee, kun se muhii vaikka näin parikin päivää alitajunnassa. Toistan välillä sanojani, vaikka myöhemmän pohdinnan onkin tarkoitus olla täydentävä.

Seitsentahokas ansaitsee kyllä tarkeempaakin pohdintaa, koska se on - myönnän tämän ilman keveimpiäkään tekointellektuellistisen häpeän kahleita - pyhä sana vittu paras levy ikinä. Eri ihmisten lisäksi samakin henkilö kokee taidepläjäykset eri tavalla eri elämänvaiheissa ja ollessaan erilaisissa psyykkisissä prosesseissa. Harvemmin kuitenkaan joskus todella kovaa kolahtanut juttu jättää myöhemminkään täysin kylmäksi. Henkilökohtaisesti olen esimerkiksi sitä mieltä, että ihmisen olisi aika ajoin hyvä kuunnella jotakin Pelle Miljoonan tapaista, etenkin jos huomaa muuttuvansa ynseäksi jurpoksi. 

Kestosuosikkini CMX.n viimeaikaiset tuotannot ovat herättäneet vähän ristiriitaisia tunteita. Esimerkiksi edellinen levy "Iäti" sisälsi kyllä hyviä juttuja ja hienoja hetkiä, mutta jäi omalla kohdallani pliisuhkoksi, eikä siinä välttämättä ihan toiminut se, mitä levyllä kenties yritettiin. Joskus sitten napsahtaa kohdilleen. Paitsi että Seitsentahokkaan sisältämä tekstuaalinen tematiikka sivuaa monia omia pohdintojani, osuu se myös yksiin ihan arkipäiväisten kamppailujeni kanssa. Vaikkapa psyykkisten ongelmieni kanssa tulee joskus hieman sellainen olo, kuin tosiaan olisi kusimyrskyssä, eikä oikein voi tietää, että mihin pitäisi luottaa. Jätetään enkelit sikseen, mutta sanat, aistit ja muistot ovat huteralla pohjalla, äänistä puhumattakaan (sairastan skitsofreniaa). Isessäänkin hienoa, että 178-vuotiaat sedät tekevät kappaleen nimeltä "Kusimyrsky". Tämän, ehkä hivenen kehumisen puolelle lipsahtavan, kirjoituksen tarkoitus ei myöskään ole väittää mitään sellaista, että Yrjänä on edes puolijumala, tai että CMX sekä kyseinen levy ovat parasta musiikkia Suomessa tähän mennessä tai tämän jälkeen. Minä pidän.

"Valoruumis" kappaleen ja koko levyn aloittava huudahdus "Orion! Sinä olet meidän veremme" kiinnittää heti aluksi kuuntelijan (henkisen)katseen tähtiin. Siten meidät kuin temmataan avaukseksi irti totunnaisesta. Ensisäkeistöä jatkaa hyvin tunnettujen seutujen jne. ja mielen yms. rajojen jääminen taakse. Keskikohta poikkeaa tyylillisesti täysin kappaleen alfasta omegasta. Se alkaa lauseella "on pyhä sana vittu" ja päättyy pimeyden vaatien kouriviin käsiin. Jotenkin homma toimii niin hyvin, että minä kiinnitin asiaan huomiota vasta suurennuslasilla. Lopussa mennään henkilökohtaisemmalle tasolle ja kaivataan suudelman lopulliseen autuuteen. Ihan lopussa puhutaan hennosta ja keskeneräisestä valoruumiista. Tässäkin kappaleessa kanattaa kiinnittä huomiota Yrjänän lyriikoille tyypilliseen tekstinsisäiseen vaihtelevuuteen siinä, että kuka on minkäkin säkeistön lausuja ja kenelle niistä mikäkin on kohdistettu. Tästä lisää vähän myöhemmin. Kappaleen rakenne tähdet/"yleinen "arki"todellisuus"/henkilökohtaisuus ei ole erillisistä osista kokoonliimailtu vain taitavasti yhteensulautuva ja säkeistöt viittaavat pintatason alla toisiinsa.

"Etuvartion" rakenne on tosiaan sellainen, että siinä hyvin silmiinpistävästi vaihtelevat yleinen ja henkilökohtainen näkokulma. Ensisäkeistö alkaa lauseella "Haudataanko meidät näiden rikkauksien kanssa" ja päättyy "ketä kohta kivitetään paholaisena". Se siis pureutuu tarkkasilmäisesti ajan henkeen ja sen sisäisiin vaaroihin. Tietenkään Suomessa tuskin kivitetään lähiaikoina ketään hengiltä, vaan kyse on yleisestä asenteesta. Toisen säkeistössä vedotaan läheisen turvaan "hetkinä joita rukoilin, ettei koskaan tulisi". Koskettaa ainakin minua. Kertosäe upottaa räyhäkkään piikkinsä valheellisuuteen ja itsepetokseen. Pätee sekä yleiseen että yksityiseen. Kolmas säkeistö alkaa "Hiivitäänkö voittajien puolelle kun ehditään" ja päättyy "esirippu kiitos, musiikki on lopussa". Nerokasta, silloin kun ruvetaan hissutelemaan oman edun tohveleissa, musiikki on toden totta lopussa. Viimeinen jälleen yksityiselä näkökannalla liikkuva säkeistö on hieman edellisen kaltainen. Toista ihmistä tarvitsee voimattomuuden kampittamiseen, mutta on hyvä muistaa - mihin loppusäkeen sana "olemattommuuskin" viitannee - että kyseessä on aina ihminen. Itseä varten luotu lohdun satama on fantasiaa, mutta jokainen on etuvartio.

"En tahdo nähdä enää yhtään alastonta" kappaleen kertojan kyllästyminen alastomien ja kuolleiden näkemiseen on kai juolahtanut mieleen Mailerin sotaromaanista "Alastomat ja kuolleet". Sinänsä Seitsentahokkaalla on aika vähän minun sivistykselläni ja muistillani huomattavia intertekstuaalisia viittauksia. Ei yksioikoisesti huono aisa, jos teksti on itsessään painavaa, ei lukijalle (tai siis tässä tapauksessa kuulijalle) tarvitse tarjota tyydytystä tuovia knoppeja. Kappale käsittelee ihmisluonteen eläimellisyyttä. Eläimellisyydestä huolimatta - tai jopa sen takia - tietty puhtaus säilyy aina. Loppuosassa merkityshorisontti laajenee hieman. Tietoisuus on se mikä tuo aistimisen maailmaan. Jos puun kaatumista ei ole kukaan kuulemassa, siitä ei lähde ääntä, tällaista saattaisi pohdiskella. Ihmisen vastuu on neliöidä ympyrä, elää kysymyksen kanssa ja taistellen antautua. Kappale päättyy katkaistun kertosäkeen lauseeseen "kohta maailma paljastuu", mikä jättää edellisen vielä avoimeksi. Kuuta ulvomaan heittäytyminen saattaa paljastaa jotain olennaista. Homo homini lupus.

"Luotisuora" on nuorelle sydämelle suunnattu taistelulaulu. Jos kyseessä ei ole Pelle Miljoona, naivistinen paatos herättää usein vaivaantumisen tunteen. Tämä kappale rokkaa ja antaa potkua. "Löydät sydämen / pettäisitkö sen / kuinka testataan / määrä voimien ". Vaikka tämä biisi toimiikin taistelulauluna elämän kamppailuissa, se kuitenkin enemmän kuvailee intomielistä hekilöä, mikä jättää asiaan sanoman omaksumiseksi tarvittavan etäisyyden. Ja esimerkiksi edellä lainaamani kertosäe päättyy  "kuinka sanotaan / kestänyt mä en". Siltikin: Nuorissa on tulevaisuus! Eihän se nimittäin voi vanhoissakaan olla...

"Nrsisti" lähtee liikkeelle Foucault vaikuttein, hieno asia rocklyriikassa. Ensin yhteiskunta valvoo ja rankaisee niitä, "jotka eivät suostu kahleisiin". Toinen säkeistö vie asian ruumiin tasolle, jota täytyy "värssyin ja mutterein tuunata". Nyky-yhteiskunnassahan ei niinkään paljon ole kyse siitä, että ihmisten kehoja alistettaisiin suorin pakkokeinoin. Meidät saadaan tekemään se itse. Kertosäe muuttaa kerronnan minämuodosta sinämuotoon. Ikävät muistot vyöryvät "sinun" ylitsesi". Muistot laiminlyödyistä rakkaista ja tuhotusta rakkaudesta. Sitten puhutaan siitä, että jos usko tai tahtoo jotakin muuta kuin konsensustodellisuuden - missä pitäisi vain sievästi viihtyä - on mielisairas. Edellisen taistelulaulujenlaulamiskappaleen jälkeen tämä päättyy tämänkin taistelun häviämiseen. Hieno on myös vaikkapa lause "tungen kurkkuuni mitä vaan". Biisin nimi on minulle ongelma. On hyvin vaikea päättää, tarkoitetaanko sillä "päähenkilöä", toisten valheellista kuvaa hänestä vai mitä hiivattia. Ei kai siitä tarvitse lopullista päätöstä suorittakaan. Haastava teksti muutenkin.

Seitsentahokkaan ehdottomia avainbiisejä oleva "Kusimyrsky" on sitäkin haastavampi. Jos oikein paneutuisin sen analysoimiseen, minulta menisi siihen koko elämä. Kello näyttää kuitenkin jo aamua ja huomenna on uusi, hieno ampumahiihtopäivä. Jos joku ymmärtää "Kusimyrskyn" pitkästä lyriikasta, että mistä siinä on kyse, tulkaa kertomaan minullekin. Yritän nyt kuitenkin lyhyttä,  tiivistettyä lähilukua. Ensin kertoja odottaa pitkään ("harmaantuen") paholaista saapuvaksi. Jokin sitten ilmaantuukin. Sitten, joko hämäristä tullut hahmo kehoittaa kertojaa tai toisinpäin, tulemaan kanssaan, valumaan päälleen ja loistamaan silmiinsä. Sitten seuraa lause "Ota neuvoa enkeliltä, koskaan et tajua vastausta". Tarkoittaako tämä nyt sitä, että paholaisen sijasta tulikin enkeli, jonka vastausta ei ymmärretty? Vai sitä, että tämä oli tosiaan paholainen, jonka neuvot ovat enkeleitä ymmärrettävämpiä? Vai sitä, että enkeli ja paholainen on sama asia? Taivas tietää - ei henget puhu ihmiskieltä. 

Sitten alkaa tapahtua outoja. Maisema muuttuu, ihoon syöpyy "raakuuksia lakikirjoista, sopimuksia lihassa". Säkeistö päättyy tuohon jo viittaamaani kehoitukseen lakata uskomasta mihinkään. Tämän jälkeen seuraa kolme peräkkäsitä paikkaa: tähän asti on kirjoitetty ja eletty, täältä henki seuraa kysymyksen tuoksua alas käytävää huoneeseen, missä on miehen muotoinen ja tuoliin pultattu patsas "vihittynä hetken kauneuteen"  Luulisinpa että kappale tarkoituksellakin päättyy oudosti kesken kaiken. Henki löytää patsaan, mikä voisi tietysti viitata perinteisen henki/materia dualismin yhdistymiseen. Luulisin, että tapahtumallinen keskeneräisyys viittaa siihen, että ainahan sitä kohta on tapahtumaisillaan jotakin. Sitten seuraa nimittäin vielä kerran lause "tähän asti kirjoitettu / tähän asti eletty" ja kehoitus luottaa lukuun, itseensä ja pyhän geometriaan. Enemmän kuin tarkka analyysi, tämä nyt oli kuvaus siitä, miten teksti konkreettisesti menee. Syvämerkityksiä jää tosiaankin pohtimaan. Hieno asia, että tällaistakin rocklyriikkaa on. "Mikan faijan BMW"llekin on toki oma paikkansa. Progeileva musiikki sopii vaikeatulkintaiseen sanoitukseen.

"Rikkisuudeltu" on täydellinen outolintu Seitsentahokkaalla niin musiikillisesti kuin tekstuaalisesti. Sitäkin leikkaavampi on kontrasti edelliseen kappaleeseen. Ainakin teksti sisältää ironiaa, viitaten edelliseen kirjoitukseeni. Soitin vaimolleni kappaleen, ja musiikkia enemmän ymmärtävänä hän sanoi, että "ei tää välttämättä ole ironiaa, tuo mieleen Radioheadin". Soitettuani sitten"Kusimyrskyn" hän kallistui ironian mahdollisuuteen. Luulisin sen olevan myös osaltaan yhtyeen ja sanoittajan itseironiaa. Tällaisen sijoittaminen keskelle muilta teksteiltään hyvin erilaista levyä on uskaliasta. Mielestäni se ei kuitenkaan riko kokonaisuutta, vaan palvelee sitä. Itsessään poppis on ihan toimiva, varsinaiset säkeistöt kaihon hienosti värittämiä. Pullon hengen kanssa seurusteleva yksinäinen alkkis on lohduton. Joskus jopa toivoisi ihan, että tapahtuisi tuo juopon painajainen: "vaan lisää ei nyt löydy päältä maan". Mutta jos ihmisellä on vain pullon henki, olisihan se julmaa ottaa tämäkin häneltä pois. Kertosäe toimii siten, että vaikka sydän olisi reikäinen ja loppuunpalanut, siinä on kuitenkin ruusuja sormenpäissä ja ties mitä.

"Me tulemme kaikkialta" kappaleessa sukelletaan perusinsinöörin painajaiseen. Tunnen itseäni viisaampia insinöörejä, eikä minulla ole niitä tai suomalasia vastaan mitään. Perussellaiset tosin välillä vähän kismittävät. Kappale alkaa unella, missä sakaalinpäinen hahmo kertoo Niilin lähteiden olevan taivaissa. Herätessä sielu on kadonnut johonkin. Kertosäe herättää ajatuksen, että jos blokkaa mielestään elämän ja maailman mystisyyden, se vaanii joka nurkan takana. "Me tulemme kaikkialta / niin kuin tumma kaivon peili / valo tähtitaivaan yllä kielen alla kolikko...hyljeksityn hengen varjoina / veren viisaan virran alta / valonsäikeinä". Kolikko kielen alla viittaa vainajiin. Niille laitettiin sellainen jossakin Yhdysvaltoja vanhemmassa sivilisaatiossa. Aikaisemmin mainitsemani vaihtelevuus lausumien subjektien välillä on tämän tekstin rakenteessa ja toimivuudessa hyvin olennainen. Kertosäkeen jälkeen pääsee ääneen taas minäkertoja. Hän ei voi pysähtyä vaan kohtalo raahaa häntä syvemmälle "lihan tummaan ryteikköön". Todellisuus raastaa rikki: "Ihmiset piikkipensaan piikkejä / ne kulkiessa raapii silmät verille / ja pesii korviin kuten syöpäläiset riettaat / silmittömät valehtelee huvikseen ". Muinainen kieli, kiistellyt tulokset ja tarut johdattavat lopulliseen päivänseisaukseen. Teksti on todella toimiva pätkä unien, kollektiivisen piilotajunnan jne. hyökymisestä ylitse niille avautuvan mielen.

"Jyrsijä" se jyrsii vaan. Lauseen voi tulkita useammallakin tavalla. Tarkoittaako jyrsijä eläintä, joka ei välitä ihmikunnan puuhailuista? Vai jyrsijän kaltaista tolkutonta ihmistä? Vai jyrsintätyötä tekevää tajutonta konetta? Vai jotain salaista myyräntyötä kaiken alla tekevää voimaa? Yhtäkaikki, raiteiltaan lipahtaneesta elämästä teksti kasvaa yleiselle tasolle. Siinä ennustetaan pian koittavaa loppua. Kulta houkuttelee vielä hetken, mutta pian laitetaan loppu hulluudelle suurelle. Iltaruskon laulua satamissa odottavat laivat voi lukea esimerkiksi niin, että vaikka pallomme tuhoutuisi, laivat odottavat lähtöä tähtiin. Ja vaikka loppu tulisikin, oli kaikki silti vaivan arvoista. Lopun lause "taivas tietää - ei henget puhu ihmiskieltä" jättää ilmaan leijumaan sen, että me emme voi tietää mitä tästä kaikesta vielä seuraakaan.

Viimeinen kappale "Seitsentahokas" alkaa ja loppuu paralleelisäkeistöillä, missä sisällä on tuulista, eivätkä neuvot auta tai kartta päde. Toinen säkeistö liittyy alkuun. Edessä on puolen elämän määrä maamerkitöntä aavikkoa. Sitten lupaillaan ja uhkaillaan " Ja tämä on lupaus / mitään et mukaasi ota / ja tämä on uhkaus / minne menet, siellä oot / mitä ikinä pakenet / se odottaa sinua siellä / mitä ikinä haluat / se muuttaa muotoaan". Tällaistahan se ihmislapsen taaperrus tuppaa välillä vähän olemaan. Muuten melko yksinkertainen teksti monimutkaistuu, kun aletaan puhua unohdetusta puutarhasta. Siellä "sinä" istut syksyn tullen. Sen voisi suhteessa muuhun tekstiin ajatella sen suuntaiseksi, että puhuteltu on ikään kuin jumahtanut johonkin yksinäiseen ja suljettuun. Ennen lopun toistoa oleva viimeinen säkeistö summaa erään levyn teemoista, joka on taistelu henkistä kuivumista ja maalisia palkintoja vastaan: "patsaaksi on kuivuttava / kuvaksi itsestään / jonka päähän seppelettä / sovitella voivat / patsaan sisällä on kello / hento, tiukkaan viritetty / kun se kerran liikahtaa / se puhkoo sydämen".

Tietty subjektiivisuus tästäkin kirjoituksesta saattaa paistaa läpi. Minä en kuitenkaan pidä mielekkäänä kirjoitella kylmäksi jättävistä jutuista. CMX on siinäkin mielessä minulle henkilökohtainen yhtye, että se oli nuorena kuolleen veljeni suosikkeja. Hienoa, että jotkut muinaiset esikuvat tekevät jotain älykästä ja merkityksellistä. Seitsentahokas koskettaa, raastaa ja jättää aprikomaan. Kun intuitio, äly, viisaus ja taito pääsevät kasvamaan täyteen mittaansa, seurauksena on ydinlataus. Vaikka Yrkki tekisi mitäänsanomatonta paskaa koko loppuelämänsä, on jo tämä levy yhden ihmiselämän arvoinen. Hän on selkeästi sekä nähnyt vaivaa että päästänyt itsensä irti. Levyllä on juuri sopivasti luotisuoruutta, esoteriaa ja vähän kaikkea mahdollista. Eikä tuloksena ole sillisalaatti vaan kaikki on taiten sommiteltua. Olen vain ihminen, joten tämä alkaa jo vähän hävettämään. Kiitokset myös bändin pojille. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

PS. Jos jostain ihmeen kautta Y. itse sattuisi näitä pohdintojani lukemaan, en tiedä, mitä hän ajattelisi niistä. Asia ei edes kovin suuresti kiinnosta. Tekstit (tulkintoineen) eivät enää ole tekijän käsissä, kun hän on ne kerran päästänyt liikkeelle.